Se lähtee musta itsestä

Ihmiset ei muutu yhessä yössä. Vaikka kuinka haluaa niin se vaatii enemmän aikaa. Mä haluun muuttua, mä haluun että oon avoimempi ja että pystyn päästää ihmisiä lähemmäs mun elämään. Kukaan ei tiedä paljoo lainkaan mun ajatuksista. Mä oisin halunnu sanoo mutta se ääneen sanominen näin pitkästä aikaa tuntuu niin vaikeelta. Mut mä tiedän että mä teen sen vielä. Mä en tiedä sanonko ne ääneen vai kirjotanko ne, mut mä haluun niistä jo eroon. Ne tuntuu musta tosi pieniltä ja muutenkin menneitä asioita, mutta ihan sama. Sen hymyn taakse kaiken peittäminen. Mä haluun siitä eroon. Kyllä mä hymyilen aidostikkin, tänää oli hyvä päivä ja muutenkin kun näkee ihmisiä ja saa unohdettuu kaiken niin se on ihan aitoa.

Ne päivät kun on aikaa ajatella niin mä mietin tosi paljon menneitä.  Mä mietin ett mitä jos mä en ikinä ois saanu sitä avainta, jos en ois nukkunu öitäni siinä olohuoneessa. Missä mä olisin? Oisinko mä ikinä tavannu tätä yhtä mahtavaa ihmistä? Mä olin niin pohjalla, olisinko mä siellä vieläkin? Mä en tiedä. Mutta mä oon ikuisesti kiitollinen siitä että sain asua siellä, että mulle annettiin se avain. Niin kiitollinen.

Muutenkin oon niille ihmisille kaikesta niin kiitollinen. Se että mä oon edes tässä. Emmä tiedä missä mä olisin muuten. Se että mä haluun tästä mun etäisyydestä eroon, se että mulla pitkästä aikaan tunne että noihin voi luottaa, se että mä oikeesti mietin miten niillä menee. Se että joku merkitsee mulle jotain. Mä en ennen halunnu ketään mun elämään, mut nyt mä ylitän ne kaikki kynnekset että mä saan ihmisiä mun elämään. 

Mä muutun. Se lähtee musta itestä. Ja mä haluun sitä. Mä oon niin kiitollinen niille ihmiselle että ne on otannut mua mukaan. Mä oon ajatellu usein että tungen mukaan ja oon ylimääränen, mutta se että mä joskus oon ollu semmonen ei tarkota että oisin sitä nyt. Se ajatus pitää unohtaa. 

Jos ihmiset puhuu mun pitää puhuu myös niille. Tai siis vaikka mä tykkkään kuunnella kun joku kertoo ihan vaan elämästä, kertoo menneitä asioita tai nyky hetkee. Niin ei se mee niin. Mulle tulee tunne että mä en tiedä mitä mä sanoisin, mä mietin liikaa mitä ne ajattelee mun sanoista. Mut en mäkään mieti ett miks joku sano jotain, joten miks muut miettis mun sanoista jotai. Asia, jonka haluun muuttaa. 

Tällä hetkellä mulla on vaan tunne kaikki asiat järjestyy. Tulee varmasti vielä lisää huonoja hetkiä ja asioita mut ehkä mä sillon pystyn muuhunkin kun niitten patoomiseen sisälleni. 

Mut kaikki ei oo silti musta kiinni, vaikka mä kuinka haluan olla jonkun elämään niin ei ketään voi pakottaa. Ei ketään oo pakolla ystävä. Mut mä yritän. Mä en haluu enää olla se huono toinen, enkä sitä enää aio ollakkaan. 

Hyvä huono viikko

"Mä käytin vuosia aikaani teihin. Vihdoin käytän aikani itteeni." Mä kuulin ne sanat kaks kertaa. Samana päivänä. Ekan kerran sanojalta itse ja toisen kerran muualta. Mä en tajua miten se voi sanoa noin, varsinkaan sen jälkeen mitä se todellisuudessa on tehny. Tuntuu vaan ettei sitä ihmistä kiinnosta lainkaan, ja noitten sanojen jälkeen se katkeruus mikä mulla oli sitä kohtaan niin tuli uudestaan esiin. Varsinkin sen jälkeen kun mä kuulin noi sanat toisen kerran. Jotenkin noi sanatkin toi ne ajat mieleen. Sen miten mä sillon toivoin että se ihminen ois ollu enemmän läsnä. 

Tää viikoloppu on muistuttanu aikoja enne kesää. Mutta oli ehkä hyvä että tällenen tuli, ja ihan oikeeseen väliin tuli. Ei sillä että tää ois ollu jotenkin hyvä ja mukava viikoloppu. Ei, ei lainkaan. Oon nukkunut molemmat yöt tosi huonosti, samalla haluisin vaan nukkua mut en saa nukutuks. 

Ennen kesää mulla oli viikosta toiseen sama fiilis. Välillä tuli parempia päivii väliin mutta pääsääntösesti se oli tota. Viime ajat viikoloppu on ollu sellanen loppu viikolle, ja maanantai on alottanu viikon taas uudella vaihteella. Tää viikoloppu ei tehny sitä. 

Tää oli se viiminen varmuus mulle, mä en aio enää koskaan kokea sitä uudestaan. Mä en päästä tätä enää siihen mitä se joskus oli. 

Mä en halua että mä joskus mietin että miks mä en tehny mitään. Mieluummin mä miettisin että ainakin mä yritin. Tää viikko on ollu niin ajatuksia herättävä, välillä tuntuu että liikaakin. Varsinkin yöllä, kun haluis vaan nukkua. Tää viikko tuli silti tarpeeseen. Sitä tajus että mitä ei halua menettää. Tajus että kuinka paljon ne  ihan oikeesti merkitsee. Toivottavasti nyt ei oo liian myöhästä.

Uus viikko on kumminkin edessä. Uus viikko uusilla ajatuksilla. Toivottavasti paremmilla unilla ja alotetulla askeleella eteenpäin. 

Ehkä myrskyjä onkin vain siksi että niiden jälkeen saataisiin jälleen auringonnousu

Mikä päivä, kauhee kaaos päivä töissä. Tuntu ettei se loppunu lainkaan, mutta ihanaa nyt se on ohi. 

Tää viikko on ollu hyvä, ei oo tapahtunu mitään kauhee huonoa. Ei mitään normaalista paljoo poikkeavaa. Miettiny mä oon paljon, mitä haluun tulevaisuudelta, miten sitä pitäis muuttua ja mitä pitäis tehdä. Mä toivon että tänä yönä saisin rauhan niistä ajatuksista ja saisin nukuttua ees yhen yön tällä viikolla hyvin. Huomenna päivällä, illalla, yöllä ihan koska vaan voin taas sitten miettiä tai tehä jotain muuta. Tai niin aion tehdä.

Mä haluun pitää mahdollisimman paljon tärkeitä ihmisiä mun elämässä, ihmisiä joiden kanssa viihtyy joihin ja voi luottaa edes vähän. Ja varsinkin ne ihmiset joihin voi luottaa täysin. Yhden ihmisen kanssa mä haluun sopia välit, edes vähän nykystä paremmaksi. Sen jälkeen mulla on vielä se kaikkein tärkein mulle edessä. Mun pitää, mä haluun muuttuu paremmaks, enemmäks toiseks. Se mikä vaatii multa eniten, mut samalla se joka merkitsee mulle eniten. 

"Miksi ihmiset toisiaan satuttaa ja miksi vasta jälkeen päin kaduttaa?"

"Miksi kyselen tai ajattelen löydänkö joskus vastauksen?"

"Ilman luottamusta meillä ei oo mitään."

"Mä haluun ett tiedät sen sua ajattelen."

"Joskus lähtemisellä ei ole mitään tekemistä heikkouden kanssa vaan voiman kanssa. Emme kävele pois siksi, että haluamme muiden ymmärtävän arvomme, vaan siksi että ymmärrämme sen vihdoin itse."

"Ikinä ei tule täysin vapaaksi jos ihailee toista liikaa."

"Ehkä myrskyjä onkin vain siksi että niiden jälkeen saataisiin jälleen auringonnouse."

"Täytyy lähteä että voi tulla takaisin."

"Hänellä oli suuri suku ja paljon tuttavia, katsos, tuttavia voi olla kuinka paljon tahansa, vaikka ei olisi yhtään ystävää."

Kyl ne vaan merkitsee, paljon

Ajatuksia viiden päivän ajalta. Ajatuksia jotka nousi pintaan viime viikolla. Ajatuksia jotka on noussu pintaan pitkin viikkoa. Ajatuksia joita ei toivottavasti kohta enää tuollaisinaan ole. Ajatuksia jotka ovat vielä tekoja.

Mä oon miettiny sitä että pitäs sulkee yks ovi. Siihen mä en pysty, mutta ei se oo enää niin avoin. Se raolleen, siihen jää mahdollisuus tulevaisuuteen ja pieni tähänkin hetkeen. Mutta nyt mä haluun koittaa saada oman elämäni, omat ajatukset ja luottamukset kuntoon. Ja mä luulen että mä en pysty siihen jos en nyt ota etäisyyttä. En mä halua kokonaan luopua, mutta etäisyyttä, se tuntuu nyt oikeelta. Mä en pysty olemaan varma itestäni ja omista ajatuksistani, jos mä kuulen niitä sanoja niin usein, ne saa aina vaan sen saadun varmuuden alas. Sitä tapahtu liian usein. Mä en hae tällä mitään riitaa tai mitään välin katkasua.

Mä oon tosi monta kertaa kirjottanu että mä haluun luottaa tiettyihin ihmisiin ja että mä aioin sen tehdä. Mä luotan heihin nytkin, mutta se että luottamus ja se sellanen aitous, varautumattomuus ja sellanen, niin se vaatii multa enemmän. Se vaatii kaks ja mä oon tänkin monta kertaa sanonut mutta mun pitää olla myös se toinen, paremmin ja enemmän. Riippumatta niistä ihmisistä mulla on kynnys soittaa tai laittaa viestiä. Miks? Kyllä mä ite tiedän miksi, mutta koitan sivuutan sen. En ehkä tänään tai huomenna, mutta kuitenkin. En mä pääse siitä ajatuksesta eroon, jos mä en edes yritä todistaa itselleni sen olevan väärä. 

Lauantai, mä en tiedä oisko niitä sanoja sanottu muualla kun lauantai iltana ja yönä. Mä en tiedä. Mutta mä uskon ja toivon että ois, koska ne osu niin syvälle oikeeseen, ja osuu vieläkin. Ne sanat sai mut ajattelemaan, ja saa vieläkin. Tai ainakin mä uskon ja toivon että ne oli totta ja niitä tarkotettiin. 

Miks mä teen tästä näin vaikeen asian? Monet viime vuodet kun mulla on ollu huono päivä, vaikeeta, matto on vedetty jalkojen alta. Ihan mitä vaan, on ollu hyvä päivä, tapahtunu jotain. Tai ihan muuten ilman mitää erikoista asiaa. Niin en mä oo siitä kenellekkään sanonut, ne on ollu mun sisällä. Nyt vasta mä oon ruvennut puhumaan jotain, se on vähän kaikesta, mutta silti paljon enemmän mitä aiemmin. Enkä mä kenelle vaan oo puhunu. Ei niitä oo montaa jotka tietää ees vähän, ainakaan mun itseni sanomana. 

Mikä on se vaikee asia? Jos mä nyt muutan mun ajatukset sanoiksi, jos jotain uutta tulee mä en enää patois sitä sisälleni vaan sanoisin ääneen. Jos mä nyt teen sen niin sitä ei haluu enää menettää. Mun elämässä ei kukaan muu kun mun perhe ja sukulaiset oo pysyny ja niistäkin osa vaan osittain. Ja niistäkään mää en oo kenellekkään puhunut, ei ne tiedä miltä musta tuntuu. Ne on on mulle sukua, jos ne ei olisi emmä tiedä oisko ne enää pysynyt. Kun edes mun oma perheenjäsen ei kuunnellu mua kun mä yritin sanoa sille.
Niin tuntuu uskomattomalta että ihminen joka on täysin ulkopuolinen tai ei ulkopuolinen vaan ihminen jonka ei tarvis olla siinä, ihminen joka on siinä koska se haluaa tai emmä osaa selittää, ois valmis kuuntelemaan tai että se ois ystävä, ystävä. Sitä on tottunu ettei puhu omista asioistaan tai itsestään. On tottunu olemaan vaan taustalla. 

Se ettei tungettele, että voi puhuu omista ajatuksistaan, voi 
soittaa tai laittaa viestii, ei oo ei toivottu. Ne ajatukset mitä 
epäilee. Eikä noi riipu siitä ihmisestä vaan musta.

Kyllä mä mietin niitä ihmisiä ja niitten sanoja. Kun mä lähden rakentaa sitä täyttä luottoa niin ei sitä haluu enää peruuttaa ja 
menettää. Musta tuntuu pahalta että mä en oo luottanu täysin. Tai 
että ne mahtavia ihmisiä ja ne antanut mulle paljon, ja silti mä en 
vaan oo menny eteenpäin ja luottanut tai ehkä kyse ei oo etten luottais niihin ihmisinä vaan luotanko mä itteeni. Ei se johdu niistä ihmisistä, ei mitenkään. 

Mä en tiedä miten mä lähden rakentaa sitä täyttä luottoa. Ei se tapahdu yhdessä yössä, tai mä luulen niin. Mä haluun että se on aitoa ja luontevaa. Ei enää yhtään "koska mun on pakko" -välejä. En mä ajattele edes silti niin, en missään nimessä. En mä kävis itteni kanssa tätä kamppailua jos ajattelisin niin tai jos en oikeesti haluaisi. Se että on tottunu johonkin, siitä on tullu tapa. Mä vihaan muutoksia, vaikka mä tiedän että tää on muutos parempaan. Mun pitää luottaa itteeni ensin, mun pitää luottaa siihen että se onhyvä asia. Saada se varmuus ittelleni. Mä voin koko loppu elämäni seistä paikallaan, mutta luultavasti lopulta mä seison yksin. Jos ei vaan kun otan askeleen niin ainakin yritän etten olisi asioitten tai muutenkan yksin. 

Mä luulen että hyvä alku on puhua. Puhua niin että on aikaa sopivassa paikassa ja tilanteessa. On mulla asiaa, mun pitää vaan ylittää se kynnys. Mulla on ollut mahdollisuuksia puhua ja mä toivon että mä saan vielä kerran uuden tilaisuuden. Mun pitää tehä sen 
eteen jotain. Mä oon sanonut monta kertaa että mä teen niin, mutta 
en mä oo ikinä ennen ollut näin varma ja valmis. Mä oon miettiny 
tätä asiaa viime päivät niin paljon että jotenkin alkanu tuntuu että ei ne asiat selvii mun omassa päässä. Tajunnu ettei kenenkään tarvi selvitä täällä yksin, ei vaikka ois kuinka vahva. Kaikki elää omaa elämää, mutta ne ystävät, läheiset ja tärkeet ihmiset kuuluu siihen jokaisen elämään. 

Mä oon miettiny viime päivät paljon. Mulla on ollut aikaa, tuntuu että liikaakin. Mä oon hukassa, mitä pitäs tehdä, miten, koska. Mulla on yks määräänpää, mutta liikaa suuntii valittavana. Vähän kun ois labyrintissä ja yrittäis päästä pois. Jos joku vaan vois näyttää suunnan mihin pitää mennä, että saavuttaa sen mitä haluaa. 
Mä oon viiden päivän ajan kirjotellu ajatuksiani tähän tekstiin. Mä oon miettiny että mikä on se vaikee asia. Mä oon miettiny syitä ja ihan kaikkea. Mä puhunut monta kertaa että mun pitää luottaa heihin,  mutta ei. Mä luotan jo nyt. Mistä tää tuli? No, kun mulle tulee vaikee päivä, haluis puhua, ihan mitä vaan. Niin tosi usein mä meinaan laittaa heille viestiä, mä joskus kirjottanutkin se viestin valmiiks, mutta en lähettänyt. Mulle tulee halu puhua, niin mulle tulee yks ihminen mielee kenelle tekis mieli soittaa. Viime vuodet mä oon yksin selvinny asioista ja nyt avun pyyntö, se puhuminen jollekkin, se on auttamista. Se ettei tarvii selvitä yksin vaan vois päästä yli ja selvitä toisen auttamana. Se apu, avun vastaanotto, avun pyytäminen. Mä tiedän että pelkkä puhuminen auttaa mua, mutta se että ei pysty selvimään yksin ilman apua on ehkä se mitä mun luonne laittaa vastaan. Mutta jos mä haluan että ihmiset pysyy niin ei riitä että mä tiedän miten mä luotan heihin, miten ne on mulle
tärkeitä ja mitä niistä ajattelen. Ei se riitä, mun pitää näyttää se sama niille. 

Kun mä nään heitä mulle tulee aina tosi hyvä fiilis, tai että emmä tarkota että pelkästään kun on jotain puhuttavaa että mä haluisin nähä. Ei, vaan sillon kun en oo koulussa, töissä tai vaan kotona, kun en oo muuten vaan yksin niin tälläkin hetkellä suurin osa niistä kun mä nään jonkun töitten ja koulun ulkopuolella niin ne on he. Niin emmä tietenkään halua että ne mihinkään lähtis. Kun näkee muita ilman sitä että on töissä tai koulussa. Pitkään mä elin niin emmä nähny ketään koulun ulkopuolella, mä olin yksin viikot ja viikonloput. Kyl se merkitsee että näkee. Mutta kuinka kauan mä nään jos mä en muuta itteeni. Nii, siitä mä en haluu ottaa selvää.

Olla kun kaikki ois hyvin

Se kun ne sanat kaikuu sun päässä. Ne toistuu ja toistuu. Ne pystyy sivuuttaa muttei unohtaa. Aluksi ne aina unohti, oli kun mitään ei ois sanottu ja tehty. Mutta kun se toistuu ja toistuu, uudelleen ja uudelleen, niin unohtaminen vaikeentuu. 

On päiviä ja hetkiä kun se ei vaivaa mua niin paljoa, mutta silti on paljon niitä päiviä kun on vaikee sivuuttaa, olla kun kaikki ois hyvin. 

Sitä miettii että miks? Miks se sanoo niin? Ihminen, jolta en sitä oottais. Otanko mä ne sanat liian tosissaan? En. Niitä sanoja kuulee vaan niin usein, liian usein. 

Pakko vaan sivuuttaa ja kuunnella ne syytökset ja haukut. Sitä vaan kuulee muualtakin niitä ihan tarpeeksi että toivois että se riittäis. 

Mun on vaikee luottaa siihen ihmiseen. Mitä se tekee seuraavaks? Koska? Jos kyse ois jostain muusta ihmisestä mä oisin varmaan jo lähteny, mutta mä en voi tehä sitä nyt. Muuten mä käännän selän ittelleni. Vaikka ne teot ja sanat ei tunnu kivalta, niin ei mulla oo muuta vaihtoehtoa kun kestää, yrittää olla vahva. 

Tuntuu vaan että kun yks asia selkenee niin toinen menee solmuun.

Mutta on niitä hyviäkin päiviä ja hetkiä. Tiistai oli hyvä päivä. Ihan kaikkiaan, tai ainakin pääosin. Alkaa tuntuu että valo alkaa pikku hiljaa tulemaan tännekkin päin. Tällä hetkellä mua ei jaksa enää kiinnostaa ne asiat mitkä liittyy kouluun tai niihin ihmisiin mitenkään. Tai mä yritän unohtaa sen kaiken. Katotaan mitä launtain jälkeen oon mieltä, mutta nyt on ihan okei asiat, ainakin suurinpiirtein, tai niin mä uskottelen ittelleni. Mä haluun olla vahva, mun pitää olla vahva, jättää ne omaan arvoonsa ja niin, se onkin niin helppoo. Mä haluisin vaan jo jatkaa eteenpäin, mä en jaksa enää tätä. Mä en vaan pysty unohtamaan kun ne asiat jumittaa mun päässä, kun joka päivä niistä asioista muistutetaan. Mä en jaksa, mä en halua enää illasta toiseen nukahtaa näihin ajatuksiin. Mä haluun mennä eteenpäin, mä haluun tyhjentää mun ajatukset. Mä haluun ja haluun, mutta pystynkö mä siihen? Se on toinen juttu.

Niin paljon kysyttävää,

siitä mitä kuulen ja siitä mitä nään.

Niin paljon kysyttävää,

se sekottaa mun pään.

Niin paljon kysyttävää,

siitä mitä kuulen ja siitä mitä nään.

Niin paljon kysyttävää,

se sekottaa mun pään.

Miksi ihmiset vaihtuu, joita tunnen, miksi ne katoaa ja minne?

Miksi olo on pyhä kun näen kirkon ristin? Mikä määrittelee alkoholistin?

Onko sääli väärin, kun näin narkkarin, miksi pääni käänsin?

Onko täällä vain sodat ikuista? Miksi tappelua katsotaan sivusta?

Milloin on aika lopettaa? Onko se totta, mitä koulu opettaa?

Miksi menen muiden mielipiteen mukaan? Miksi on vaikea pitää sitä mitä lupaan?

Miksi moni haluaa isommat rinnat? Miksi toisil ei oo taloo ja toisil on linnat?

Mul on kaikki hyvin, miksi haluan parempaa, jos en pysty parempaan.

Itekin oon ollu raiteiltain.

Siihen avun pyytäminen lieni vaikeint kai.

Ja tää bisnes vaan ahistuksen monisti.

Makeet kuoret, tyhjä sisältä – donitsi.

Mun piti hidastaa, pysähtyä vaan, ja

tajusin, et mäkin oon vaan hyväksyntää vailla.

Tuuliajolla, odottamas pelastusta.

Mietin lampaana, mitä muut kelaa musta.

Miks sä ees koittasit miellyttää

jengii, joka sua eteenpäin ei vie yhtään?

Ei ne välitä sun tuskastas.

Jos et hyödytä niit, saat viruu putkassa.

Mä kuulen huudot, tukahtuneet hälinään,

ja lupaan olla täs, jos kukaan muu ei välitä.

Mun ystävist ei yksikään yksinään tarpoo tääl saa.

Käännän sun kasvot valoon, niin varjot jää taa.

Ettei tarvi olla yksin

Viikoloppu taas takana päin. Niinkun lähes aina, taas oli ihana kiva  sellanen. Mä vaan niin tykkään kun viikonloput ei oo enää samaa kun arki. Tai siis että arki illat oon yksin kotona, ja ennen syyskuuta lähes kaikki viikonloput olin myös yksin kotona tiettyyn aikaan asti. Mutta nyt kun näkee ja saa olla niitten ihmisten kanssa niin se on vaan jees. Jos viikot on ei niin kivaa, tylsää ja asia jota en odota niin viikonloput on ollu hyvää vastapainoo sille. Niitä odottaa, kukapa silti ei odottais. 

Mä olin viime viikolla tiistaita lukuun ottamatta koko viikon pois koulusta, joten tulevalla viikolla mun on pakko olla joka ikinen päivä siellä. Tosin koe viikko alkaa torstaina, mutta siis silti. Mä en vaan haluis, mutta yks jakso tän jälkeen enää. Ei oo paljoo! 

Se kun kaks ihmistä ajattelee ihan tai ainakin melkee samalla tavalla. Ne täydentää toistes lauseita ja sä katot vierestä että miten. Miten voi ajatella noi samalla tavalla. Se on hienoo katottavaa kun on niin hyvä ystävyys, tai ainakin se näyttää siltä. Ja varsinkin kun ne ei rajaa sitä, tai että ne ottaa silti mukaan, ilman että on sitä ylimääräsyyden tunnetta. Tai huomaahan sen että niillä on ne omat jutut ja kaikkee ei pääse mukaan, mutta musta se on ihan ymmärretävää ja okei. Ei se mua haittaa. Se ettei oo vaan sitä rajausta, se on paljon. 

Varmaan kaikki toivoo että ois elämässä enemmän. Ois enemmän rahaa, enemmän tai parempia ystäviä, parempi työ. Ihan mitä vaan. Niin mäkin toivon. Mutta mitä hyötyy siitä on? Mitä hyötyy on toivoa, jos ei tee asialla mitään? 

Mä toivon, mutta samalla mä en halua. Mä en tarvi mitään enempää. Oishan se kivaa että ois enemmän rahaa, parempi työ ja enemmän ystäviä. Mutta asiat vois olla huonomminkin; mulla sentään on työpaikka, rahaa tarpeeks että pystyn elää normaalia elämää ja edes pari tärkeetä ihmistä. 

Mä mietin tätä tosi usein iltasin kun mietin miten haluisin asioiden olevan. Toi ajattelu että vois asiat olla huonomminkin on tosi sellanen, mä en keksi sitä sanaa tähän. Mutta kuitenkin sellanen emmä osaa selittää.

Siitä huolimatta se on totta. Voishan asiat olla paremminkin, mutta varsinkin kun ajattelen tosi usein että miks mulla ei oo sitä tai tätä, niin tajuaa että on silti paljon. Esimerkiksi se että miks mulla ei oo sellasta ystävää joka täydentää lauseet ja ajattelee samalla tavalla. Mutta mut sentään otetaan mukaan, ja ne ihmiset on ihania. Voishan olla ettei ois sitäkään. 

Mä en pysty ajattelee että joku edes ois samassa tärkeydessä, mitä tärkeimmät nyt on. Tai että joku ois yhtä tärkee ja että ois sellanen ystävä. Tuntuu oudolta ja ehkä vaikeelta ajatukselta. Mut jos joskus tulee uus tärkee ihminen niin ei kukaan ystävä voi olla niin tärkee kun he. Tai niin mä luulen, koska jos joku ei hyväksy, puhuu ilkeesti, ei tuu toimee niitten tärkeiden kanssa niin emmä pysty ajattelee että se ois ystävä. Mä arvostan heitä ja heidän tekoja niin paljon ja he merkitsee paljon että aina, tapahtu mitä vaan he tulee olee tärkeitä mulle.

Emmä silti sano etten haluaisi uusia ystäviä. Tottakai haluan, mutta kaikilla on varmaan ihminen tai ihmisiä että jos et hyväksyä heitä niin ei vaan pysty hyväksyy sitä ihmistä koska se ei hyväksy sulle tärkeitä.

Loppu peleissä vaikka koulussa ei oo helppoo ja mukavaa, ystäviä ei oo liikaa. Ja muutenkin välillä on tosi vaikeeta. Mutta se on vaan sitä, kaikkilla on varmaan joku ei niin hyvin. Niin siitä huolimatta  on silti jotain, eikä oo yksin. Se on mulle tällä hetkellä tosi tärkee asia, ettei tarvi olla yksin. 

Parempi toinen

Loppu viikko oli kun olikin parempi kun alku viikko. Ehkä yks väli episodi ois voinu jäädä väliin, mutta muuten oli viikonloppu taas parempi. Parempi kun alku viikko, tällä selvitään ens viikosta. 

Loppujen lopuksi kyse on mun omista valinnoista. Siitä mitä teen tai sanon. Ei siitä mitä muut tekee tai sanoo. Se mitä ajattelen, se etten voi olla toisenlainen. Se että en pysty tekemään, muuttamaan itsessäni sitä mitä haluan. En voi syyttää muita, ne on mun omia valintoja. Valintoja joita en ymmärrä. Mä en ymmärrä miks en valitse toisin. Mä en aina ymmärrä itessäni sitä miten mä toimin. 

Mä en tiedä koska mä tajuan näyttää, olla, sanoa, tehdä mitä ajattelen. Mä viihdyn niiden kanssa, mulla on kivaa, mukavaa. Tuntuu vaan että teen silti väärin jotain. Mä mietin liikaa mitä muut ajattelee musta. Mulle on paljon että saan olla ees mukana, ja noi ihmiset on ne joiden mukana haluaa olla. Mä oon joskus vielä paljon parempi toinen, mä haluun olla parempi toinen. Mutta joka tapauksessa aina kun näkee tai kuulee se on paljon, ne on tärkeitä. 

Miten sitä osais arvostaa?

Sanot jotain ihmiselle, jonka et ajattele sanovan asiaa eteenpäin. Vielä samana päivänä kuulet asiasta toisaalta. Taas, taas kerran oli virhe puhua. Parempi olla hiljaa.

Kuulet asioita ihmisistä, joita puhujat ei edes tunne. Ei varmaan nähnykkään, kuvasta ehkä. Se että kuulee ne sanat, ei sitä haluaisi kuulla. Mutta antaa ihmisten puhua, puhua ihmisistä ja asioista joista ei tiedä yhtään mitään. 

Mitä muuten? Hyvää. Syysloma meni, oli ihanaa irtautua ees viikoks siitä. Oli mukava viikko. Kiva viikonloppu, ja muutenkin. Kaikkiaan jees loma! 

Kaikkien elämässä on jotain ikävää, tai mä luulen ainakin niin. Jossain vaiheessa musta tuntu, että mun elämässä sitä oli vaan enemmän kun hyvää, mutta nyt mä voin sanoa että vaikka välillä tulee huonoja hetkiä niin loppu peleissä niitä hyviä asioita on enemmän. Tai ainakin musta tuntuu siltä. Okei, lähes joka aamu mä herään tunteeseen onko pakko, mutta siitä selvitään ja loppu päivä on useimmiten ihan okei. 

Mutta miten tylsää elämä ois, jos se ois aina vaan helppoo. Jos kaikki ois aina hyvin. Miten sitä osais arvostaa niitä hyviä hetkia ja asioita? Miten sitä tajuais kuka on oikeesti tärkee ja kuka ei? Miten osais hymyillä kun siihen on aihetta? Miten ymmärtäis miten arvokas joku voi olla? Miten sitä vaan osais arvostaa ihmisiä ja asioita jotka sen ansaitsee? 

Ne on aitoja tai niin mä uskon

Sitä on välillä vaikee uskoa todeksi. Se ajatus että siinä ne on. Se että ne saa sut iloseks, hymyilemään. Aina vaan se nimi puhelimessa tai kun näkee. Miks ne tee sen? Hyvällä tavalla! Onks tää aitoo? Viimein kuuden vuoden jälkeen. Pitäskö mun nyt uskaltaa luottaa ihan täysin? 

Tässä maailmassa on yks ihminen, johon luotan ihan täysin. Tiedän ettei hän lähde pois. Tiedän että se on aitoo. Sitten sen jälkeen on he, mä luotan heihin. Mutta siinä on jotain, mä mietin mitä sanon ja loppujen lopuks en yleensä sano mitään. Se että jos mä nyt luotan ihan täysin, mä tiedän että he ei tekis sitä, mutta se yks askel siihen että luotat täysin. Jos mä teen sen, kun mä teen sen niin mitä jos, ei, mä en sano sitä. Koska ei ne tekis niin.

Mun tarvii vaan muistaa että pitää olla kaks yhtä. Molempien pitää olla toinen. Eilen sitä taas heräs siihen, että siihen tarvii kaks. Se että ihan tosi, sä haluat olla se toinen. Unohtaa se mitä muut ihmiset on tehny sulle. Nää ei tehny sulle sitä, ei kumpikaan. Ei sitä voi tuomita toisten tekemisten perusteella. Enkä mä niin tekis.

Mä oon nuorempi, ne on vanhempia, ne on tuntenu paljon kauemmin, mä oon nuorempi, mä oon nuorempi, oon nuorempi, ne on vanhempia. Okei, mitä väliä. Ei mitään väliä. Ainakaan mulle.

Jos mä koko ajan vaan lyön jarruja pohjaan ja mietin mitä jos tapahtuu niin tai näin. Mitä mä saavutan sillä? En yhtää mitään. Miks mä en ajattele että jos sä nyt luotat aivan täysin, mitä sä saat sillä? 

Se jos joku, jotkut saa hymyilee ja iloseks. Se että on niitä joita ei haluu menettää. On ihmisiä, jotka pitkään aikaan on saanu tuntemaan että sä selviit, joku joka on sanonut sen sulle. He on oikeesti ollu tärkeitä, ja on vieläkin. Ne on aitoja, tai niin mä uskon.

Sitä on vaikee vaan uskoo, että ei ne lähde. Monta kertaa sen on saanu huomata että ne jotka ei oo aidosti kääntää selän, mutta liian  harvoin sen huomaa toisten päin. Mä en nää tulevaisuuteen, mutta nää ei oo sellasia ihmisiä, jotka tekis niin. Mä oon tienny sen kauan, mutta eilinen sai jotenkin sen viimisen palankin kohalleen. Yks hetki, yks oikee hetki ja mä ihan tosi aion luottaa ihan kokonaan. 

Se on tullu huomattua että muut ihmiset saa teoillaan ja sanoillaan onnellisuutta pois. Mutta nyt kun on oikeesti ihania ihmisiä ympärilä, niin on tajunnu että muut ihmiset tekee myös onnelliseksi,  ne muut saa hymyilemään. Mulla on ihanat työkaverit, paras sisko ikinä, ne ihanat kaks ja kaikki muut, miks mä en hymyilis? 

Se että joskus on ollut ikäviä aikoja, ja että ne vaikuttaa vieläkin elämään niin siitä huolimatta mulla on niin paljon syytä jatkaa eteenpäin ja olla onnellinen että ne ikävät ajat kyllä jää taka-alalle. Ehkä ne on nyt vähemmän, mutta aikanaan ne on enemmän.

Rohkeus elää omaa elämää

Mä luin äsken yhden ihmisen kaikki blogi tekstit läpi. Mä luen tätä blogia aina kun tulee jotain uutta, mutta nyt jostain syystä aloin lukea vanhoja tekstejä. Mä selasin ja luin kaikki. Jokaisen tekstin.

Miks mä kerron tästä? Koska ne sanat, niissä oli jonkin verran ikävää. Mutta jotenkin siitä huokui varmuus, ja rohkeus elää omaa elämää riippumatta mitä muut ajattelee. Ne tekstit oli musta vaan niin rohkeita. Mä arvostan sitä kun joku uskaltaa ja pystyy olemaan tarpeeks rohkee ja varma. Se on jotain mitä joskus aion vielä saada itselleni, rohkeus ja varmuus. Joskus vielä en enää jätä asioita tekemättä koska oon epävarma, joskus vielä mulla on rohkeutta elää just niin kun ite haluun.

Todellisuus ja teksti voi olla eri asia, mutta jos ei tunne kirjoittajaa ja lukisi noita tekstejä niin varmasti moni muukin huomaisi saman. 

Olla rohkea, olla varma itsestä, tehdä itse omat päätökset, elää hetkessä, ja ennen kaikkea elää omaa elämää välittämättä liikaa muiden mielipiteistä.

Aihetta hymyyn

Mä voisin taas vaan hymyillä niin paljon! Se 10 minuuttia, ylipäätänsä se nimi puhelimen näytöllä. Ei se vaadi paljoa sanoja, se että sä näät, se riittää. Se ei vaadi että näkis usein, se riittää että tietää ettei ne jätä. Mä en sano ettenkö haluis nähä usein, tottakai haluan, mutta vaikka me ei nähtäis niin usein niin ne on silti aina yhtä tärkeitä, ja ne saa mut aina yhtä iloseks. 

Se että koulussa vaatii taas lisää tahtoa olla välittämättä siitä että se alkaa muostuttaa yläasteen aikoja, niin tää antaa voimaa. Se että tietää että ei oo yksin muualla. Se että joku tulee käymään, se että mä luulen että noille vois koska vaan laittaa viestii. Se että on vie aihetta hymyyn. 

Mä en voi sille mitään että kaikki ei tykkää musta, mä en voi sillekkään mitään että nää ihmiset saa koulussa muutkin olemaan mua vastaan. Mutta sille mä voin jotain että mä en anna niitten viedä mua pohjalle. Mulla ei oo paljoa jäljellä, ja se kun mä tiedän että koulun ulkopuolella on ihania ihmisiä niin se saa jatkaa eteenpäin. 

Mä en tiedä onko ne oikeita ystäviä tai kavereita, jotka jättää yksin koska joku muu ei pidä. Välillä mä mietin kun nään heitä koulun jälkeen että onko tää oikeesti aitoo? 

Tosi moni ihminen, joka ei oo koulusta antaa tahtoa ja voimaa mennä kouluun. Se että asiat muuttu taas näin sai mut skippaa kouluu, mutta ei enää. Mä en tiedä miks näin taas kävi, mä en tiedä mitä tapahtu. Mutta ne ihmiset ei hallitse mun elämää lainkaan. Mulla on niin paljon hyviä ihmisiä koulun ulkopuolella että mä selviin.

Mä välitän eräistä tosi paljon. Mä en varmaan näytä sitä, mutta ne on niin tärkeitä. Ehkä mä pelkään vieläkin että mä menetän, vaikka mä tiedän että niin ei tuu käymään.

Tää on niitä hetkiä kun ton oikeen kyljen tarkotus tulee esiin. Se miten mut autettiin ylös, ja se miten mä pysyn ylhäällä. En mä ois ikinä pystyny siihen yksin, eikä mulla ois nyt tahtoa ja voimaa sivuuttaa se mitä koulussa tapahtuu jos mulla ei ois noita ihmisiä. Mä pystyn tähän koska mulla on oikeesti ystäviä, kavereita, tärkeitä ihmisiä mun elämässä.

Kaikesta huolimatta mä oon tällä hetkellä vaan niin ilonen. Mä voisin vaan hymyillä ja hymyillä. Eikä sitä vie tästä hetkestä pois mikään.

Miten mä oon päässy tähän?

Viikoloppu takana. Ei mennyt niinkun oli suunniteltu, mutta kivaa oli silti! Ehkä osin ois voinu mennä eri tavalla, mutta mennyttä mikä mennyttä. 

Tää kaikki tuntuu välillä tosi epätodelliselta. Mä tarkotan hyviä asioita. Miten mä oon päässy tähän? Emmä ois pari vuotta sitten uskonu, että oon tässä. Musta vaan tuntuu että mä vihdoin ja viimein oon tajunnu sen että ne ihmiset, jotka satutti mua niin ne ei oo mulle minkään arvosia. Mä en haluu tuhlata aikaani niihin. Mulla on muita ihmisiä mun elämässä, joten miks mä käyttäisin aikani ihmisiin, jotka sai mut pohjalle kun mulla on ihmisiä jotka nosti mut sieltä. He ovat ne joihin haluun käyttää ajatukseni ja aikani. Miks mä oon antanu niitten ikävien ihmisten hallita mun elämää? 

Emmä vieläkään pysty luottaa ihmisiin heti, mutta mulla on ihmisiä joihin mä luotan ja mä tuun samaan niitä varmasti vielä lisää. Nyt mä oo vaan tajunnu että mulla on ihania ihmsiä mun elämässä enkä mä haluu menettää heitä. Mä oon roikottanu mua satuttaneita ihmisiä mun ajatuksissa ihan liian kauan jo. 

Ihan sama vaikka mä oisin yksin niin hyvät ihmiset ja ajatukset heistä saa mut hymyilemään. Mä en oo yksin ollessa tai muutenkaan ajatellut sitä. Mä oon aina vaan miettiny ne ajat uudelleen läpi ja miettiny kaikkee ikävää. 

Mä ajattelen että mulla on ihmisiä jotka on mulle tärkeitä, mulla on ihmisiä joihin mä luotan, mulla on heitä joiden kanssa mulla on hauskaa, mulla on ystäviä ja kavereita. Emmä oo yksin. 

Enemmän se saa mut hymyilemään

Viikko vihdoin takana, ja viikonloppu edessä. Mä yllätin itteni, en muista koska viimeks oisin ollu koko viikon, kaikki tunnit koulussa.  Heräsin joka aamu, en lähteny yhtenäkään päivänäkään aikasemmin. Aamusti sato vettä tai väsytti liikaa, silti mä lähdin ja pyöräilin.  Jokin sai mut vaa aina nousemaan ja lähtemään. Hyvä niin, ehkä se ääni päässä aamusti että "mene kouluun, muista koulu", se teksti "muista käydä koulua oke" saa mut jatkossakin sinne. Muutenkin on ihan uus motivaatio kaikkeen. 

Koko viikko on ollu muutenkin tosi väsyttävä. Oon ihan puhki. Oon menny koulusta töihin, ja töistä suoraan nukkumaan. Mietityttää vähän miten menee koko kuukausi tätä, tää viikkokin vei voimat. Mutta omapahan on ollu valintani, silti välillä toivon että ois aikaa tehdä muutakin kun olla töissä ja koulussa. Toisaalta näin ei ajatukset pääse eikä jaksa liikkua missään missä en halua. Mutta että ois ees vähän aikaa muuhunkin.

Kaikesta huolimatta tää viikko on ollut mukava. Ihan pieniä asioita on tapahtunu. Ne pienet asiat piristää. Parasta on ollut huomata se että vaikka ei nää joka päivä niin yhteys ja tärkeys säilyy. Tottakai sitä naamaa oli kiva nähdä joka päivä, mutta ei elämä kai vaan voi mennä niin että kaikkia tärkeitä näkisi joka ikinen päivä. 

Mä oon joka ilta kaatunut x-asennossa sänkyyn ja nukahtanu saman tien. Hyvillä mielin. Etenkin torstaina, ei se vaadi paljoa että saa mennä nukkumaan hymyssä suin. 

Vajaan kaks viikkoa on tässä nyt tullu asuttua, ja tää ei oo niin kauheeta kun ajattelin, mutta silti kaipaan sitä vanhaa. Kaikki on vaan niin erilaista, mutta tähänkin tottuu. Se ettei nähdä ja olla enää kuin ennen muuttoa oli muutos jonka tiesin tapahtuvan, mutta tää että kuulee silti on yks mikä saa mut viihtyy paremmin. On silti joku jolle en tiedä mitä laittaisin, mutta kyllä mä vielä jotain laitan. 

Kyllä mä kaipaan ja mietin paljon sitä aikaa ennen kun muutin, mutta en enää niin negatiivisesti. Enemmän se saa mut hymyilee, ne kuukaudet oli parhaat ja haluun pitää ne sellasina. Ne kaikki ihmiset, asiat ja tekemiset. Ne muutti mua ja teki uuden ihmisen musta, en ees tiedä mitä ois tapahtunu jos en ois siellä saanu asua.  

Mä tykkään ja tiedän, se riittää

Mulla oli tänään aika tatuoitavaksi. Kylkeen kuva jolla on mulle valtavan suuri merkitys, ja tykkään siitä niin paljon. Mua jännitti niin paljon ennen sitä, mutta ihan turhaa, musta kaikki liiottelee sitä kipua. Odotin jotain niin paljon kauheempaa. Mutta jos yksin oisin menny sinne, en ois selvinny. En ois varmaa yksin uskaltanu mennä ees sisälle siihen liikkeeseen.

Tolla kuvalla on mulle vertauskuvallinen(?) merkitys. Siinä kuvassa on neljä keijua ja sit tollasta kuvioo, mutta ne keijut on se juttu. Se on niin täydellinen, se kuvaa sitä mitä tapahtu ja kiitos kenen.  Kun luki netistä niin monet kirjoitti ettei kannata ottaa tatuointia kenenkään ihmisen tähden, mutta siitä huolimatta mä tein sen. Ja vielä useemman ihmisen tähden. Mä en pelkää sitä että tulisin katumaan, koska ihan sama mitä ikinä tulee tapahtuu niin niillä ihmisellä on ollut mulle niin suuri merkitys, että emmä ikinä tuu unohtaa niitä. Tietenkin mä uskon että tulee jatkossakin olemaan mulle tärkeitä, mutta se jo mitä ne on tehny ja antanu mulle tähän mennessä on niin tärkeetä mulle. Emmä heitä ikinä tuu unohtaa, enkä haluukkaan, eikä tarvii. Enkä myöskään aio menettää.

Nää ihmiset saa mut vaan niin iloseks, ja mä tunnen kuuluvani johonkin. Musta on viimeajat tuntunu siltä että joku oikeesti välittää, mä en tiedä miten on. Joka tapauksessa mä tunnen itteni ehjemmäks kun aikoihin. 

Se mikä luo sen merkityksen on niin pitkä juttu, ja vaatii miettimään liikaa menneitä, että riittänee vaan kun kerron että paljon mulle antaneet ihmiset kulkee tossa kyljessä mukana ikuisesti keiju muodossa.

Mä tykkään tosta niin paljon, ja se merkitsee mulle paljon. Se riittä, ihan sama mitä muut ajattelee. Ei haittaa vaikka melkeen ketään ei tajua sen tarkotusta. Mä tykkään ja tiedän, se riittää.

Parhaimmat ihmiset mun elämään

Mulla on ollut tänään hyvä päivä. Ehkä tää muutto on saanu ne mun kaikki mitä jos - ajatukset pois, ja vihdoin mun ajatukset lepää, ainakin toistaseks. Mä oon tänään nähny ja kuullu niistä ihmisistä, jotka ihan turhaan pelkäsin menettää. Mä oon tajunnu ehkä nyt viimein että he on ja pysyy. Toki siihen tarvitaan kaksi, mun täytyy vaan muistaa se.

Kuukauden päivät oon näitä päiviä ootellu kauhulla, ja kun ne vihdoin on täällä tuntuu että mun ajatuksista ois pudonnu iso musta kivi. Mä en tiedä miksi yhtäkkiä en ajattele enää niin. Mihin ne ajatukset siitä että menetän on kadonnu? Tai se että kaikki palaa siihen mitä ne joskus oli? Ei, ei, ei! Ei mun tarvii miettii sellasia, niin ei tuu käymään! Onko vihdoinkin kaikki mun ajatukset tajunnut sen? 

Vaikka mun ajatukset on muuttunu, niin onhan tää vähän haikeeta. Vaikka ehdin asua siellä vaan kolme kuukautta, niin silti. Siinä kolmessa kuukaudessa oon saanu niin paljon;
>uusia tuttavuuksia
>tärkeitä ihmisiä
>luottamusta
>rohkeutta
>paikan jossa viihdyin
>tunteen että kuuluu johonkin
>parhaimmat ihmiset mun elämään

Mutta niin se vaan menee

Nyt se sitten alkaa. Onhan tää vähän haikeeta, mutta loppujen lopuks tää ois joskus ollu edessä. Eikä asiat tuu liikaa muuttuu. Mä tiedän sen. Tuun silti kaipaamaan sitä kun istuttiin vaan ja katottiin televisiota, ei tarvinnu puhua mitään. Sitä aikaa vaan kun oli kotona, ja tiesi että loppujen lopuksi joku tulee jossain vaiheessa. Sitä kun näki ne ihmiset päivittäin, mä tuun kaipaa sitä. Mutta kaipaahan sitä paljon muutakin. Ei he tuu katoo mun elämästä, miks tulis? Heitä näkee harvemmin, mutta niin se vaan menee. 

Kaikesta huolimatta, mä tiedän että tää ois ollu edessä kumminkin, ja että asiat nyt vaan muuttuu. Mutta silti mä en oo innoissani tästä, ne kuukaudet mitkä sain asua tuolla oli vaan niin ihanat että tuntuu vaikeelta luopua siitä. Tuntuu tää muutenkin vaikeelta, mä en haluis purkaa noita laatikoita, mä en vaan haluis tätä vielä. Vain minä ja asunto. Tää on totta ajatuksista huolimatta.

Mulla on mahtava viikonloppu takana. Parhaimmat ihmiset. Kivaa oli. Viimoset viikonloput on muutenkin ollu tosi mahtavia. Ja vaikka nyt asunkin täällä niin ei ne nyt mihinkään katoo, miks se missä asuu muka vaikuttais siihen? Tai tottakai varmaan jotenkin vaikuttaa, mutta ei kokonaan. 

Mutta alku viikosta vielä siivoomaan vanha koti, ja sitten se on taakse jäänytta vasta. Ja vaikka nyt sen johdosta jotkin asiat muuttuu vaikka en tahtois, niin ehkä myös jotkin asiat muuttuu paremmaks tän johdosta. Ei tää ehkä oo vaan huono asia. Ehkä.

Mutta joka tapauksessa, tää on nyt tämä. Pitää uskoo se, ja jatkaa vaan eteenpäin. Niin moni ihminen on sanonu mulle että en tuu menettää ketään, joten kyllä mä sen jo uskon. Ja oonhan mä sen syvimmässä itsessäni tienny koko ajan, mutta sitä sisintä on vaikee kuunnella, kun pinta ajatukset rullaa niin lukaa,

Mutta uus viikko alkaa huomenna uudessa tilanteessa. Vähän positiivisuutta kehiin, ja olla koko ajan murehtimatta mitä tulevan pitää. Viimiset kuukaudet on ollut mahtavat, ja oon tutustunu niiiin moneen uuteen ihmiseen sinä aikana, että edes siitä pitää olla ilonen. Parhaat kuukaudet, ja parhaus jatkuu vielä tästäkin!! 

Valoisimmat kuukaudet aikoihin

Joskus tulee tunne että kumpa ois nyt vaan ollu hiljaa tai tekemättä jotakin, mutta musta tuntuu että mulle käy useemmin toisten päin. Oon hiljaa ja en tee mitään, ja myöhemmin mietin mitä ois pitäny sanoa tai tehdä. Mutta se nyt on vaan niin vaikeeta, mun aivot käy niin hitaalla. Tätä tapahtuu mulle niin usein. Tää on Yks asia missä haluun kanssa muuttua. Ärsyttää aina jälkeenpäin kun en sanonut tai tehnyt jotain mitä ajattelin. 

Tänään on ollut hyvä päivä. Nää on niitä päiviä mitä tuun kaipaa. Mä en voi olla ajattelematta, sitä kun ovesta ei tuu enää ihmisiä, sieltä ei tuu ketään muuta kun mä. Ei ketään noista kolmesta, tai ketään muutakaan. Ei siellä missä ikinä oonkaan asunu oo käyny ketään. Mutta silti mä uskon sisälläni että ajatukset on vääriä. Mun ajatukset on niin sekavia ja riitaisia, että en ota niistä mitään selkoo. Kai se johtuu epävarmuudesta, en tiedä miten asiat tulee muotoutumaan, ja sitten käyn kaikki vaihtoehdot päässäni läpi.

Viikko. Koko ajan se tulee vaan lähemmäks, ja mä en tiedä mitä pitäs ajatella. Välillä on ajatus että jees ei tässä mitään, välillä taas tulee ne kauhukuvat mun ajatuksiin ja haluisin pysäyttää ajan tähän viikkoon. 

On niin vaikeeta lähtee paikasta, jossa viihty. Paikasta, joka käänsi mun ajatukset toiseen suuntaan. Paikasta, jossa mä näin noita ihmisiä. Paikasta, jossa toi yks on tullu mulle niin tärkeeks.

Mutta niinhän se on että asiat muuttuu, halusi tai ei. Nyt on tän kodin loppu käsillä ja uuden aluilla. Ehkä pitäs olla murehtimatta tulevaa, ja kattoa mitä tuleva tuo tullessaan. Nii, kumpa vaan osaisinkin. 

Mä tiedän että jos on kaks ja molemmat on toinen yks, niin asiat ei muutu liikaa. Mä tiedän ettei asiat muutu liikaa. Miks mä päästäisin irti mulle tärkeistä ihmisistä? En miksikään. Kumpa mulla olis vielä rohkeutta näyttää miten paljon mä oikeesti välitän. 

Tää aika jonka oon täällä asunu on antanu mulle paljon. Niin moni on saanut mut hymyilemään ja iloseks tänä aikana kun oon asunu täällä. Ihan pienillä asioilla. Kuten; puol tuttu ihminen tulee vastaan ja sanoo muutakin kuin moi tai se kun kysyttiin tuuks sä? Kaikki ne ihmiset, mä oon niin kiitollinen että oon saanu olla täällä. Nää kuukaudet täällä on ollut valoisimmat aikoihin mun elämässä. Mä toivon että tää sama valo jatkuu vielä muuton jälkeenkin.

Mä aion ja haluan luottaa

Viikonloppu on taas ohi ja viikko edessä. Mulla oli kiva viikonloppu. Perjantaita pelkäsin vähän, koska ne ihmiset ei ollu mulle tuttuja. Mut mä huomasin että ihan turhaan. Mulla oli kivaa. Oli lauantainakin ihan kivaa mutta perjantai ja lauantai oli niin erilaiset. 

Musta tuntuu samalla että mä selviin siitä että asun pian yksin, asiat ei muutu liikaa ja tuun näkee samoja ihmisiä kun nytkin. Mutta silti mua pelottaa että kaikki palaa siihen mitä se oli ennen kun tulin tänne asumaan. Vaikka mä luotan siihen että mä nään niitä kyllä vielä ja että asiat muuttuu, tottakai, mutta ei liikaa. Niin silti se miten menneysyydessä asiat on mennyt tulee ajatuksiin.

Nää kuukaudet mitkä oon täällä saanut olla on ollut ihanat. Mä oon tuntenu kuuluvani johonkin. 

Tähän asti mä pääsin kunnes ovi kävi ja s ja k tuli. Ne piristin mun päivän. Oon koko päivän vaan saanu kuulla miten en sais olla täällä.  

Mä olin niiiin ilonen kun ne tuli, ja vielä enemmän kun ne ei lähteny heti pois, kun katottiin elokuva. Ei kukaan voi olla tollanen, hyvässä mielessä. Mä en haluu näyttää vielä sitä miten iloseksi tulin koska en haluu pettyy. Kaverit koulusta on mulle ihmisiä joiden kanssa sovitaan kolme viikko aikasempaa koska nähään, mutta tää kun tuli ihan yllättäen se sai mut niiniiin iloseksi. 

Päivä on muuten ollu ihan huono, mutta kun mulla on vielä viikko aikaa olla täällä ja nähdä vielä noita ihmisiä. Mä pelkään että tää viikko jää vikaks, joten mä en haluu tehdä heistä vielä entistä tärkeempiä mulle. Mä haluun olla ensin varma että me nähdään vielä molempien kanssa. 

Mä haluisin vaan kiittää molempia, haluisin halata. Mä haluisin että ne tietäis miten iloseks tulin kun ne tuli. Mä oon vaan noitten kaverin pikkusisko ja niistä on tosi lyhyessä ajassa tullu mulle tärkeitä, vaan sillä että ne on samassa tilassa. Ei tarvii puhua, mä pidän noista kahdesta. 

Jos vaan mulla ois enemmän rohkeutta näyttäisin mitä ajattelen, mutta kun ajattelen sanoa jotain mä pelkään että mokaan ja menetän. Mä en haluis enää menettää ketään, mä haluisin kertoo miten tärkeitä ihmiset on mulle, mutta jokin estää mussa sen. 

Joskus mä vielä uskallan rikkoa mun kuorta ja sanoa mitä ajattelen. Mua rupee aina kaduttaa miks olin tollanen, miks en sanonu kun ois ollu jotain sanottavaa. Tuntuu että annan itsestäni kuvan ettei mua kiinnosta, mutta oikeesti mua kiinnostaa, tosi paljon. 

Mä nään noi kaks vielä joskus, toivottavasti monta kertaa, ja mä haluan vielä olla niiden kanssa ilman tätä mun paksuu kuorta. Mä en haluu menettää heitä. Kukaan ei oo piristäny mua näin vähään aikaa. He olivat varmaan ainoot ihmiset, jotka ei kysyny mitä mä täällä vielä teen? Miks en oo vie muuttanu? Mutta just tän takii en oo muuttanu, mä haluun nähdä vielä noita ihmisiä. Tää on vika viikko kun nään s:n joka päivä, en tiedä koska nään k:n seuraavaksi. 

Mä haluun vaan olla täällä niin paljon kun mahdollista. Mä haluun kerätä luottamusta ja varmuutta siihen, että uskallan tulevaisuudessa olla niin etten oo menettäny heitä. Siihen tarvitaan kaks, ja haluun ettei se oo musta kiinni. Mutta en silti haluu olla ei toivottu, ja se on se mikä pistää ajatukset liikkeelle. Olin niinniin monta vuotta ylimääränen, etten haluu sitä enää.

Mä en oo vähää aikaa tuntenu itteeni näin iloseks, kun nytten. Mutta  mä pelkään päästää liian lähelle, koska mä pelkään menettää ja mitä lähemmäs mä päästän ihmisen sitä enemmän menettäminen sattuu. Mä hoen ittelleni usein, että luota ennen kuin on liian myöhäistä, ja nyt musta tuntuu että on liian myöhäistä. Musta tuntuu että mulle annettiin mahdollisuus mutten käyttäny sitä. Mä lupaan itselleni että jos toinen mulle vie annetaan mä käytän sen tilaisuuden oikein! Mä lupaan, mä en haluu oikeesti että noi katoo mun elämästä. 

Mä en tiedä mitä he ajattelee musta, mutta mulle s nosti mut sieltä pohjalta ylös ja anto mulle kodin. Ja k on ihminen jonkalaista en oo ikinä tavannu, kun mä nään sen niin mä haluisin tutustuu siihen paremmin, mä näin hänet ekaa kertaa tänä kesänä(?) ja se oli samantien niin emmä osaa selittää. Kaks ihmistä, jotka on mulle aina
 tärkeitä. Emmä koskaan unohda sitä mitä ne on tehny mulle. Toinen 
nosti ylös ja toisen kanssa ei oo ikinä ylimääränen olo. 

Tää on vaan niin uutta että joku pyytää mukaan, ilman sitä välikättä että mun ajatukset on ihan sekasin. Mutta nyt mä haluan luottaa ja uskoa siihen ettei mitään menettämistä tule. Mä haluan luottaa ja mä luotan. Mä haluun päästä heidät lähemmäs, mä aion ja haluan luottaa, ja mä teen sen. 

Yllätyssynttärit ja uus sivu

Mun viikonlopun perjantai ja lauantai on ollut parhaat päivät pitkään aikaan. Perjantaina mulla oli yllätyssynttärit. Vihdoin 18. Mulla oli perjantaina niin hauskaa. Suurin kiitos kuuluu A:lle ja S:lle. Oli ihan parasta.

Lauantaina suunnaksi otettiin ikea ja tampere. Kaikki mahdollinen ja mahdoton on nyt hommattu. Tänään oli sitten vielä pikku A:n synttärit.

Mutta eihän mikään oo ikinä ihan täydellistä ja ei ollut tämäkään viikonloppu. Mutta silti perjantai on päivä jota en ihan heti unohda.  

----------------

Tää yö on vika yö täällä. Toisaalta en haluis että on, mutta toisaalta tää ois jossain vaiheessa tapahtunut ja ehkä hyvä että nyt. Mua vaan pelottaa mitä tuleva tuo. Miten asiat muuttuu. Muutos pelottaa. Mua pelottaa miten mun suhteet ihmisiin muuttuu. Mä en haluis niiden muuttuvan, mutta kai se on ihan selvää ettei ne voi aivan ennallaan pysyä. 

Mä uskon silti ettei niihin kaikkein läheisimpiin ja tärkeimpiin ihmisiin välit pienestä mene. Tai jos menee onko se sillon ollut aidosti tärkeä, ei mun mielestä. Aidosti välittävät, tärkeät ja läheiset ihmiset ei lähde omasta elämästä kevyesti. Sen mä tajusin tänään kun kävelin avaimettomana pitkin rantaa ja kaupunkia, ja mietein tulevaa muutosta. Tuleva näyttää mitä tapahtuu ja kuka on aidosti tärkeä ja kuka ei.

Huomenna ois luvassa myös kemian kirjotukset. Sinne ollaan tällä lukemisella menossa vaan eväsretkelle. Keväällä sitten uudestaan jos luku motivaatiota löytys jostain sitten keväämmällä enemmän.

Huomenna käännetään uus sivun mun elämässä. Sitä kauhulla ja innolla oottaen. Nyt koitan saada unirauhan näiltä ajatuksilta niin huomenna skarppina kirjotuksissa.

Vika kerta

Vika kerta. Viiminen kerta. Ei enää koskaan tän jälkeen. Tää on vika kerta kun omasta tahtomuudesta? riippumatta oon yksin kun muut lähtee. Mä oon oottanu ens viikonloppua niin paljon. Niin kauan. Ja vihdoin ja viimein se pian on täällä. Vielä kun kaikki menis ees melkeen hyvin ja onnistuneesti.

Vaikka tiiän että tää on nyt vika viikonloppu alaikäsenä niin ei tää tunnu sen mukavammalta kun aikasemmatkaan viikonloput. Mutta ei oo enää kauaa. Sillä ajatuksella mennään. 

Nyt mulla on ajatus että oon täällä yksin koska oon alaikänen, mutta muuttuuko asiat sitten viikon päästä? Haluan uskoa siihen että muuttuu, mutta samalla on pieni pelko että ei mikään muutu. Tietenkin sen näkee sitten viikon päästä. Ja siihen asti mennään pääosin ajatuksella että sitten tää loppuu!

-------

Ens viikko on epänormaalin täytteinen. Maanantaina on enkun kuuntelu, tiistaina noo ei oo mitään, eikä keskiviikkonakaan. Mutta loppu viikko; torstaina on inssi, perjantaina synttärit! Lauantaina lähetään ikeaan ja sunnuntaina on vielä A:n synttärit. 

Mulla ois niin paljon mitä haluisin kirjottaa mutta en saa sitä mitenkään selkeesti ilmastua. Joten tää loppuu nyt tähän. 

kutsumua

Mitä jos menetän heidät?

Elämässä tapahtuu muutoksia, halusi tai ei. Kaikki ei oo itsestä kiinni, eikä niihin voi vaikuttaa vaikka kuinka haluisi. Vaikka haluisi että kaikki pysyisi ennallaan, on joskus mahdotonta saada sitä pysymään.

Nyt on sitten muutoksia edessä. Ja kyllä, en haluaisi tätä tapahtuvan. En tiedä mitä teen, mihin meen. Miten selviin ja millä. Tuntuu että seinät oli jo tovin pystyssä ja nyt ne on taas maassa. Mutta kai tää elämä tällästä sitten vaan on. Muutoksia, myös niitä mitä ei haluaisi.

Samalla kun en tiedä mitä teen, samalla on pieni pelko. Menettämisen pelko. En haluaisi menettää nyt kun on aina tulossa vaan tärkeemmäks. En haluaisi menettää häntä, heitä. 

Mitä jos palaan takaisin vanhaan? Viihdyin täällä. Jos mahdollisuutta ei ole muuhun kuin vanhaan palaamiseen. Mä en halua. Pois suljettu vaihtoehto! Mä en halua palata pitämään pystyssä omakotitaloa, mä en halua jatkuvaa tyhjyyttä mun ympärillä, mä en halua olla taas jatkuvasti yksin.

Mä yritän miettiä hyviä asioita tässä. Mutta epävarmuus ja pieni pelko kaikesta on päällimmäiseenä mielessä. Mitä jos kaikki palaa entiselleen? Mitä jos mun välit heihin katkee? Mitä jos en nää enää heitä? Mitä jos menetän heidät? Mitä jos en selvii? Mitä jos en oo valmis tähän? 

Mutta jos toinen tekee päätöksen, joka ei itseä mielytä. On turhaa alottaa vihanpito. Mitä se auttaa? Ei mitään. Ehkä vaan asiat kannattaa yrittää selvittää. Miettiä mitä tuleva tuo. Kai se päätös on vaan hyväksyttävä, halusi tai ei. 

Menneisyyden peikko

Tää on teksti, jota mun ei ikinä pitäny julkasta. Teksti jonka kirjotin tosi kauan sitten. Miks julkasen tän nyt? Koska haluun tosta kaikesta eroon, haluun jättää ton kaiken taakse. En halunnu julkasta tätä, koska halusin haudata kaiken ton, mutta se ei oo tuottanu tulosta, joten on aika muuttaa suunnitelmaa. 

--------------------------------------------------------------------

Katoin äsken netistä Duudsonit tuli taloon jakson, jossa mentiin Kemiin ja aiheena oli ikuisuus ongelma; kiusaaminen. Se oli jotenkin ihan hirveetä katsoa miten niin pieni poika kärsii. Mä itkin vähän väliä, siinä oli niin paljon tuttua.

Mun luottamus ihmisiä kohtaan, varsinkin uusia ihmisiä, meni täysin palasiksi ylä asteella. Aina kun luotti johonkin selkä käännettiin, ei otettu enää mukaan, jätettiin yksin. Pikku hiljaa luottamus katosi ja musta tuli tosi varautunut, en halunnu enää ees luoda uusia ystävyys suhteita. Oli paljon helpompaa olla yksin niin ei tarvinnut pettyä. 

Ylä asteella aina iltaisin kirjoitin päiväkirjaa, kirjoitin usein mitä toivoin seuraavalta päivältä. Se mitä kirjoitin, mitä ylä-aste ikäinen Juuli kirjoitti on sellaista luettavaa etten tahtoisi kenenkään enään kirjoittavan sellaista. Toive päivästä toiseen on ettei joutuisi taas seisomaan välitunnilla yksin, että ruokalassa ei olisi se viimeinen joka ei mahdu samaan pöytään, se että joku olisi ystäväsi, aidosti. Kun luovuttaminen tuntui vaihtoehdolta.

Luin vanhoja päiväkirjojani kyyneleet silmissä, kunnes en enää pystynyt. Ehdin lukea vain parin päivän tekstit ja se oli liikaa. Ne kaikki muistot pursui mieleen, se millaista elämä silloin oli, se kaikki ikävyys tuli takaisin ajatuksiin. Ne sanat niillä sivuilla, osa oli todella karua luottevaa, etten ees muistanu olleeni niin pohjalla ja niitä sanoja en halua edes julkaista, mutta tässä jotain jotka kertovat tilanteestani silloin: 

"En mä pyytänyt paljoo, en rahaa tai rikkautta, hieman vain rakkautta." 

"Yksinäisyys, miksei ystäviä mulla oo?"

"Mitä tehnyt väärin oon ansaitsevani tämän?"

"Jos annat mulle mahdollisuuden olla ystävä, näytän etten hirviö oo."

"En haluu kuuta taivaalta, en tähtiä otavan vaan saada ees yhden ystävän välittävän."

"En tiedä mitä teen väärin, miks kukaan ei viihdy mun kaa? Tuntuu että mus on jotai vikaa."

"Haluaisin viettää aikaa ystävien kaa. Haluaisin saada nuoruuden, jossa on jotain muisteltavaa."

"En halua mennä huomenna kouluun taas pahoittamaan mieltäni ja toteamaan että ei musta tykätä."

"Tiedän että oon huomenna taas ihan yksin."

"Kenessäkään ei voi olla niin paljoo vikaa että ois huono ystävä."

"Jos joskus löydän tosi ystävän lupaan etten koskaan päästä hänestä irti."

"Toivon että saisin ees yhden ystävän."

"Mikä mussa on vikana, miksei mua voida ottaa mukaan?"

"Miksi muut on mua parempia?"

"Kumpa oisin vielä ala-asteella, sillon onnellisuus ei ollut kiinni ystävien puutteesta."

"Joillakin on jonoksi asti ystäviä, mulla ei oo ketään"

"Oon aina luullut että perhe ei jätä mua koskaan, olin väärässä"

"Mun veli (tässä kohtaa oli nimi) sano että eihän sulla oo ees 
kavereita, hanki elämä. Muutkin huomaa jo tän."

"En haluu herätä huomiseen, mutta vielä vähemmän haluan luovuttaa."

"Vaikka nyt oon heikko niin joskus oon vielä vahva, tosi vahva."

"Elämä voittaa loppujen lopuksi, jos vain ei anna koskaan periksi."

Eihän mun päiväkirja ollut täynnä vaan ikäviä asioita, mutta pääosin silti. Miten yksin olo voi vaikuttaa ihmiseen niin paljon, miten se 
voi saada ihmisen niin pohjalle.

Olin koulussa yksin, en ollut vapaa-ajalla kavereiden kanssa. Mun ainoo seura ja paikka jossa en ollut yksin oli mun perhe, koti. Kunnes kolme joulua taaksepäin tapahtui ehkä pahimpaan paikkaan koskaan mun vanhempien ero. Ajatus nyt olen aina vaan yksin heräsi henkiin ja aloitin vihan pidon. Ainoana syynä oli etten halua että mut taas kerran jätetään, mieluummin mä jätän. 

Vuosia on kulunut, mutta mä en vieläkään pysty luottaa siihen että ihmiset aidosti haluaa viettää mun kanssa aikaa, mä vieläkin syvällä sisälläni pelkään että se alkaa taas ja joutuisin kokemaan sen kaiken uudelleen. Mä oon varautunut, en lähde kaikkeen mukaan, jään toisinaan kotiin, mieluummin kun menen muiden mukaan, varsinkin jos porukka on vähänkään tuntemattomampaan ja myös vaikka se olisi ihan tuttua. En halua enää jäädä ulkopuoliseksi, en halua että mut "eristetään" muusta porukasta, en halua kokea sitä että mut jätetään yksin. 

Moni ajattelee; mukaan vaan ei se niin vaikeeta ole, mutta ei se mee niin. Ei sitä unohda ikinä, eikä sitä oo niin helppo vaan sivuuttaa ajatuksissa. Vaikka aidosti haluaisin mennä johonkin mukaan pää vain väkisin vetää ajatukset väärään suuntaan ja keksin itselleni syyn kieltäytyä, syynä menneysyyden peikko; jäät taas yksin, olet yksin ihmisjoukossa. On siis helpompi jäädä pois niin ei tarvitse pettyä. En halua olla porukassa, mutta silti ulkopuolella, sen niin monesti kokeneena mieluummin jään suoraan pois. En sano että aina jään pois, mutta liian usein silti.

On myös tilanteitä kun en haluaisi lähteä lainkaan pois. Se kun on aidosti läheisen ihmisen kanssa vaikka tekemättä mitään. Ne pienet asiat ja se oikea seura, ne on niitä mistä mä nautin eniten. Ei näitäkään ihmisiä liiaksi oo mutta yksikin on jo jotain. Onhan niitäkin ihmisiä, joilla ei ole edes sitä yhtä.

Sitä miettii että miksi ei voi luottaa kavereihin? Miksi ei voi luottaa siihen että he haluavat viettää kanssasi aikaa? Elämässä kaveri suhteet vaihtuvat jatkuvasti, ystävät ovat ikuisia. Näitä ystäviä on elämäsäni vain pari, ja vain heihin luottamukseni on lähes ehjä. Kaverit, se vain on niin, vielä. Aika parantaa asioita ja niin varmasti myös tämän, toivottavasti. 

Joskus tulevaisuudessa mä oon voittaja!

Miks on niin vaikee unohtaa menneet ja jatkaa tulevaan? Miks ei voi vaa unohtaa? Miks se kaikki nostaa päätään? Miks sen pitää olla niin vaikeeta?

Ne kaikki on jo takana, menneisyydessä. Mutta silti, silti se ei jätä rauhaan. Ne ajatukset kieppuu ympyrää. Haluisin vaa unohtaa, jättää ne ihmiset, niiden teot ja sanat omaan arvoonsa, nousta voittajana ylös ja pitää pään ylhäällä. Aina.

Mutta miten se onkaan niin vaikeeta. Vaikka kuinka yritän hyväksyä, sivuuttaa ja unohtaa, niin se saa aina mut itkemään. Eikö riittänyt että ne teki sitä koko ylä asteen? Miks sen kaiken pitää seurata mua vieläkin kun kaikki on muuten ihan hyvin? 

Sen kaiken hautaaminen, niiden ihmisten kohtaaminen. Ei jaksa enää. Ei jaksa enää hymyillä nähdessä, olla kuin mikään ei tuntuisi enää miltään. Olla välittämättä.

Joskus tulevaisuudessa mä oon voittaja. Oon päässy yli ja jatkanut ilman ajatuksen hieventä niistä ajoista. Ne ihmiset ei vaikuta enää muhun mitenkään, ne ihmiset ei saa mua enää alas. Vielä joskus tää kaikki ei mahdu enää mun ajatuksiin. Joskus ne kaikki haavat parantuu. Joskus vielä se kuori minkä ne teki mulle murentuu. Joskus vielä, joskus se tapahtuu!

Ne oikeat siirrot elämässä antavat valoa elämään

Kun tuntee itsensä ymmärretyksi ja tuntee kuuluvansa sinne missä on. Löytänyt paikan jossa on mielellään ja jonka kokee turvalliseksi. Jossa on ihmiset tärkeimmät, he. Mutta toisaalla on toiset ihmiset, he tärkeät ja rakkaat, mutta joiden luona olo ei ole se oikea. Paikka jossa pelko saa toisinaan vallan ja tunteet pääsee liiaksi valloilleen, paikka jossa selkä on liian usein käännetty väärällä hetkellä, mutta paikka jossa on niitä rakkaita. Toisaalla taas kasvot kääntyvät kun vähiten odottaa mutta eniten sitä haluaa. Ei halua tulla jätetyksi, pelkoa siitä ei oikeassa paikassa ole, mutta toisaalla se on jo tullut jo varjoksi.

Onko itsekästä olla siellä missä tuntee olevansa eniten kotona? Onko oikein olla olematta paikassa jossa on aina ennen ollut? Onko muiden teot aitoja vai onko ne vain mielikuvitukseni tuotetta?

Vihasta ei ole hyötyä, se on tullut huomattua. Mutta entä itsestä välittäminen, lupa olla paikassa jossa on hyvä olla, ilman että on tungetteleva, ilman että on ei toivottu. Onhan se oikein. 

Sanat "luulen että he eivät halua että olet siellä kovin pitkään". Onko sanat totta? Onko niissä perää? Ei, uskon niin. Mutta miksi, miksi pitää lannistaa kun on iloinen, pystyy pitkiin aikoihin nukahtaa hymyssä suin ja herätä aamulla mielellään uuteen aamuun. Kun illat ei ole enää haaveilua muutoksesta vaan ajatuksia kiitoksesta. Kun menneisyys antaa tilaa tulevaisuudelle, ja oikea aurinko tulee esiin. Haluan olla iloinen, haluan päästä yli kaikesta menneestä, haluan olla paikassa jossa on hyvä olla. 

Ei halua olla taakka kenellekkään, mutta ei halua olla, jossain vain toisten mieliksi. Haluaa olla siellä missä on itsensä takia, olla hieman itsekäs. 

Sitä ei usko ennen kuin sen kokee, muutokset, ne oikeat siirrot elämässä antavat valoa elämään. Ne ajat tärkeiden ihmisten kanssa antavat merkityksen kaikelle. 

Parhainta

"Koti ei ole siellä missä asut, vaan siellä missä sinua ymmärretään"

"Älä hukkaa minua"

"Tervetuloa uuteen kotiin!" 

"Maailman parhaimmat kämppikset"


Parhain yllätys hetkeen! Parhain juttu hetkeen! Ihanaa! Ihanat!

myöhäistä osoittaa että välittää

Oon ihan puhki, ihan väsynyt, mutta en saa nukuttua. Ajatukset juoksee ympyrää pääsemättä mihinkään. Tekisi mieli huutaa, itkeä ja nauraa samaan aikaan. Eilinen toi taas kaiken ylä aste ajan liian kirkkaana ja todellisena mieleen. Ehkä pitäisi vain lopettaa ajatteleminen mutta se on vaan niin vaikeaa. Ehkä mä joskus vielä osaan jättää menneet menneisyyteen ja keskittyä tulevaan, mutta vielä siihen en pysty.

Kesälomaa on enää alle kuukausi jäljellä ja sitten pitää taas mennä koulun penkille. Tosin onneksi kursseja on vähän ja töitä toivottavasti tarpeeksi. Mutta toisaalta pakko sen koulun on alkaa että syyskuu tulee tänne tuoden täysi-ikäisyyden ja oman kodin! 

En jaksa odottaa sitä kun pääsen muuttamaan pois. Sitä kun ei tarvitse olla enään isossa omakotitalossa öitä yksin, sitä kun ei tarvitse pitää isoa taloa viikosta toiseen yksin pystyssä, sitä kun ei turhaa enää odota ketään kotiin. Omassa kodissa tiedän olevani yksin ja tiedän ettei kukaan ole tulossa, riittää että olen yksin pienessä yksiössä, riittää kun pidän kuukaudet pientä asuntoa pystyssä. Kaksi ja puoli kuukautta, sitten on muutto edessä.

En tiedä tekeekö se oma koti minut onnellisemmaksi kokonaisuudessaan, mutta hetkellisesti ainakin. Esimerkiksi tällä hetkellä olisin mieluummin pienemmässä tilassa yksin kuin täällä isossa talossa yksin. Vihaan yksin oloa ja vielä enemmän isossa talossa yksin oloa. Se tunne miten paljon tyhjiä huoneita ja tyhjaa tilaa on ympärillä mutta ketään ketä sinne kuuluisi ei ole missään, vain sinä itse. Ei se kivalta tunnu, ainakaan minusta.

Mennään vuosi takaperin. Olin yksin päiviä, iltoja, viikkoja kotona. Olin yksin kotona en mennet suihkuun kellariimme koska pelkäsin, en nukahtanut pimeään koska pelkäsin, en pessyt hampaita sähköhammasharjalla koska pelkäsin, en käynyt vessassa ovi kiinni koska pelkäsin, en katsonut telkkaria äänet kovalla koska pelkäsin, en pitänyt ulko-ovea auki koska pelkäsin, puhelin oli aina mukanani koska pelkäsin. Pelkäsin omassa kodissani, pelkäsin yksin oloa, oloni oli turvaton minun omassa kodissani. 

Mietin joskus, että mitä jos minulla olisi lapsia, mitä sitten kun saan omia lapsia. Miltä tuntuisi kuulla että he pelkäävät omassa kodissaan, miltä tuntuisi kuulla omalta lapselta että hän haluaa muuttaa pois heti kun mahdollista, miltä tuntuisi kuulla että omasta lapsesta tuntuu kuin hänestä ei välitetä, miltä tuntuisi kuulla kun oma lapsi kertoo että haluaa pois oman vanhemman luota, miltä se tuntuu kun tajuaa että on liian myöhäistä muuttua. On liian myöhäistä jäädä kotiin edes niinä iltoina kun ei ole töissä, on liian myöhäistä osoittaa että välittää.

Ajattelen hyvinkin usein silti että enhän mä voi olettaa että kukaan mun takia tekisi asioita toisin, mutta kun mä mietin niin mä tekisin mitä vaan jotta niillä tärkeimmillä ois parempi olla. Mä oon katkera tästä, mutta en halua olla vihainen, en halua olla vihainen siitä että toinen haluaa elää omaa elämään, mutta olen katkera että 

ihminen johon reilu kaksi vuotta sitten luotin, jonka kodin omakseni valitsin, jonka takia selkäni toiselle käänsin, ei tehnyt kotia paikaksi jonne olisin halunnut mennä ja jossa olisin tuntenut olevani turvassa.

Mutta onneksi mulla on silti elämässä niitä tärkeitä ja välittäviä ihmisiä. Mulla on ihana äiti ja mä kadun ikuisesti sitä mitä mä sillen tein, oon saanu elämääni ihanan pikku A:n, hän joka perjantaina sanoi että on ollut ikävä, ei ketään oo mulle noin pitkään aikaan sanonut. Mulla on ihanat työkaverit. Mulla on veli. Ja mulla on mun oma ihana se kaikeista tärkein ja rakkain, hän maailman paras. Se jonka vuoksi oikeesti tekisi mitä vaan, se jota ilman en täällä selviäis. Mulla on sisko, sellanen sisko joka on vaan niin tärkee. Ja sitten on vielä ihana S. Usein mä mietin miten onnekas mun sisko on kun sillä on tollanen ystävä. Samanlaisesta mä haaveilen.