Upea, hyvä ja ihana, siitä ei oo kahta sanaa

Oot hyvin pieni, oot hyvin hauras On ekat sanat joita kuulet päivittäin, muttet kuuntele muita, kuin sitä yhtä, joka käskee painu alemmas ystäväin, ja se kaiken sulta syö ja heti perään mielen lyö ja sanoo sä pystyt parempaan Ja kun putoaa höyhenvyö, alkaa ikuinen yö Sä pääset aikaan suurempaan



Mä en muista miten kaikki alko. Mä oon yrittäny miettiä ja miettiä, mutta ei mä en vaan keksi. Kuinka kauan siitä on aikaa? Vuosi, ei enemmän. Kaks vuotta, ehkä vähemmän, en oo ihan varma. Miten se tapahtu? Ei mitään muistikuvaa. Koska? Missä? Mä en muista. 

Mitä mä muistan? Kaks päivää on parhaiten muistissa sen suhteen mistä kaikki ois alkanu vähän isommin. 14.2.2014 ja 15.7.2014. Noitten päivien jälkeen voisin luetella pitkän listan päiviä, jotka on jäänyt mieleen, mutta noi on niitä varhasimpia mun muistissa. 

Mä en ehkä ajatellu vielä noina päivinä miten paljon se tulee vaikuttamaan mun elämään, positiivisesti. Mä en ois uskonu että sellanen merkitys tulee. Mä en edes sillon ajatellu asiaa niin että asiat ois tällä hetkellä näin, ainakaan vielä tollon. Ehkä pikku hiljaa mun ajatukset muuttu ja aloin uskoa että tää on hyvä juttu. 

Tää tie ois voinu päättyä niin moneen otteeseen etten pysty edes laskemaan. En oo ollu kovinkaan hyvin mukana, varsinkaan alku aikoina. Vasta myöhemmin oon tajunnu mitä en haluu menettää. Miten paljon se vaati, miten sitä ei ois tarvinnu tehdä ja silti se tehtiin. Mutta se on yks parhaimmista asiosta mitä mulle on tapahtunu. Mä saan huomata sen aina uudelleen ja uudelleen, useimmiten sillon kun sitä vähiten odottaa.

Tää on tuonu ja antanu mulle paljon. Jos tätä ei ois tapahtunu ois jäänyt tapahtumatta toinenkin parhaimmista asioista sekä monta muuta hyvää asiaa. Ei tää toinenkaa asia ollu kovin helppo teinen. Molemmat kulki aika lailla käsi kädessä ja on tullu tähän hetkeen samalla lailla, vaikka silti erilailla. Molemmat on ollu tosi merkityksellisiä ja tärkeitä asioita, enkä kumpaakaan koskaan haluis peruuttaa tai menettää.

Upea, hyvä ja ihana, siitä ei oo kahta sanaa. Antanu niin paljon mulle. Kokenu asioita joita en ois koskaan kuvitellu tekeväni, löytäny itteni tilainteista, paikoista joissa muuten ois varmaan koskaan ollu. Luottanu, hymyilly, nauranu, ollu aito. 

Mä mietin usein että miksi? Eikä mitenkään pahalla tarkotettuna, vaan hyvällä, kiitollisuudella. Se että miten kauan kaiki kesti, miten monta kertaa kaikki ois voinu päättyy, mutta silti ei päättyny ja nyt ollaan tässä. Ja hyvä niin. Vie on matkaa edessä, mut niin on toivottavasti aikaakin. ¨¨

Kaikkea ei pysty kuvailemaan sanoilla, selittää muille miten paljon joku asia voi merkitä. Tää on yks sellanen, sitä ei osaa ehkä selittää miten se on vaikuttanu, mutta sen tietää itte että paljon. Ja vaikka aika kuluiskin niin tää on asia mikä aina pysyy, tavalla tai toisella. 

Arvostus, kiitollisuus, se kaikki mitä on tapahtunu ei koskaan katoa vaikka asiat muuttuiskin. Mikään ei vie niitä pois, tapahtu mitä vaan.



Mä nousen nousen nousen ylös huipulle kohti ääretöntä ja sen ylitse, katson, vielä kerran taakse mietin kuinka nyt oon heikko, mut mä kiipeän, vielä himalajaan

Ei koskaan enää.

Pitääkö kaikki kestää? Voiko jossain kohtaa vaan päättää että ei enää koskaan? Voiko yhden oven vaan sulkee? Mutta sulkeeko siinä tahattomasti myös ovia joita ei tahdo sulkea?

Mä oon ajatellu ennen että sano mitä sanot, tee mitä teet. Kyllä mä kestän sen, mutta nyt alkaa tulee se raja vastaan että ei enää. 

Eniten mä pelkään, eniten mä pelkään.
Et yks päivä mä herään yhtenä niistä, joilla mikään ei tunnu muka missään.

Mä oon vihanen ja pettynyt. Välillä on tullu tunne että onks mulla oikeus siihen? Voinko mä ajatella vaan sitä miltä musta tuntuu?

Mut mä en haluu kattoo mitä tulevaisuus tuo jos kaiken antaa vaan jatkua ennallaan. 

Nähdyt painajaiset, muiden sanat, omat ajatukset, niin ne on alkanu vahvistaa sitä ajatusta että ei enää koskaan. Ei koskaan. Ei ikinä, ikinä enää. Mä en vaan halua, kai se riittää syyks. 

Kun näkee miten toiset nauraa ja ei tienny aina edes mille he nauraa. Kun näkee miten hyvissä väleissä ollaan. Näkee sen miten toinen ei anna tapahtuu mitään pahaa toiselle. Näkee miten vastataan vaikka keskellä yötä puhelimeen. Näkee miten laaja ystäväpiiri voi olla. Näkee ettei rajoteta toisten ystäviä. Kun näkee millasia ystäviä toiset on. Näkee miten hyviä he on. Pelkästään se että näkee sen kaiken niin tulee itellekki niin hyvä fiilis. Niin miksi pysyä jossain mikä rajottaa, satuttaa, pelottaa, saa ittes tuntemaan kun ei ois mitään. Kun tietää että on olemassa muutakin.

Mun ajatukset on nyt niin sekasin. Miettii mitä tulevaisuus tuo, miten asiat ehkä muuttuu, vaikuttaako tää johonkin muuhun, muuttaako tää muuten jotain, menetänkö mä jotain jonkun, mikä ois oikein, teenkö mä oikein, auttaako tää mitään, loppuuks tää joskus, onks tää mun vika, teenkö mä jotain väärin, montako kertaa saman teon voi antaa anteeks, pystynks mä siihen enää, mitä jos joku muu, mitä jos jollekkin muulle, onks se sillon mun vika, mitä jos mitä, miks miks miks, miksi miksi. Iha liikaa taas ajatuksia jotka nousee pintaan. 

Mut ei koskaan enää. 

Niin paljon kysyttävää

Niin paljon kysyttävää siitä mitä kuulen ja siitä mitä nään

Voiko vahvuutta olla välillä heikko? Kulkeeko vahvuus ja varmuus samassa vai voiko ne erottaa? Voiko kaiken peittää vai meneekö jossain raja? Kuka on aito ja kuka ei? Mikä on aitoo ja mikä ei? Voiko vahvuus kadota tai heikkous vahvistua? 

Voiko muutos olla kyse vaan tahdosta? Onko varmuudesta kyse itsestä?  Pystyykö asiat muuttamaan jos tarpeeks vaan haluaa? Onko heikkoutta vaijeta vai puhua? Voiko yks hetki kaiken muuttaa? Onko ne yhdet sanat jotka kaiken korjaa? Millon teot on sanoja tärkeempii? Millon sanat on myös merkitsevii? 

Saako menetettyä koskaan takaisin? 


Näenkö mä sua enää koskaan? 

Joskus kelasin ettet meistä diggaa ees

Elämä on liian lyhyt siihen ett vihaa toist


Millon pitää ajatella muita ja millon itseä? Onko okei toimia miten itse haluaa? Voiko sanoa ennenkun ajattelea vai ajatella ennen kun sanoo? Millä sanoilla on oikeesti väliä? 

Korjaako anteeks pyyntö ja anto kaiken? Unohdetaanko virheet vai vaikuttaako ne vieläkin? Palaako kaikki aina ennalleen? 


Miksi ihmiset toisiaan satuttaa ja vasta jälkeenpäin kaduttaa? 


Voiko olla huono ihminen? Onko muiden puheissa perää? Voiko ne vaan sivuuttaa vai pitääkö niitä kuunnella? Koska on aika kattoo peiliin?  

Onko elämä vaan omia valintoja? Voiko elämän suunnan itse päättää? Voiko kaiken menneen oikeesti unohtaa? Pystyykö kaikesta joskus oikeesti puhumaan? Seuraako kaikki hyvät ja huonot asiat aina perässä? Pääseekö mistään koskaan eroon?

Onko ihmiset aidosti mukavia? Voiko kaikkeen luottaa? Onko joskus vaan pakko luottaa ja kattoo mitä se tuo? Pääseekö muuten eteenpäin?  Pitääkö miettiä muut ajattelee? 


Miksi menee muiden mielipiteen mukaan, miks on vaikee pitää sitä mitä lupaa?


Millon voi tehdä ja mitä? Voiko hymyillä sillonkun hymyilyttää? Itkeä kun itkettää? Puhua kun on sanottavaa? Voiko kaikkien seurassa olla samanlainen? Jos pitää joidenkin ihmisten seurasta niin voiko heidän seurassa olla millanen on? 

Onko joskus liian myöhästä muuttua? Onko liian myöhästä sanoa että välittää? Onko liian myöhästä päästä mukaan? Onko liian myöhästä puhua ja kuunnella? Onko joskus vaan annettu niin monta mahdollisuutta ettei niitä enää tuu? Koska on liian myöhästä?