Jonka läsnäoloa ei välttämättä edes huomaa, vielä.

Kaikki ihmiset on erilaisia, kaikilla on oma luone. Toiset puhuu mieluummin, toiset kuuntelee. Toiset on sosiaalisempia, toiset hiljasempia. Toiset puhuu enemmän ja toiset vähemmän. Mä uskon että jollain tasolla siihen millanen on voi vaikuttaa. Mut sen oon saanu huomata ettei se mee niin että päättää että ens kerralla mä puhun enemmän. Ei, se matka on paljon pidempi.

Mä haluaisin olla ihminen, joka pystyy olemaan kaikille sosiaalinen. Puhumaan isommassakin porukassa ja sanoo mitä ajattelee. Mut se ei oo vielä mua. Ei vaikka mä kuinka haluaisin. Mä viihdyn, mulla on usein tosi kivaa vaikka en paljoo puhuiskaan. Mä kuuntelen mitä muut puhuu enkä mä haluis olla missään muualla. Mä haluun ja mua kiinnostaa olla muiden ihmisten kanssa ja mä tykkään olla mukana muiden kanssa. 

Mä oon varsinkin isommassa porukassa se, joka on usein melko hiljaa. Jonka läsnäoloa ei välttämättä edes huomaa. Sanon muutaman kommentin johonkin väliin, mutta aika vähän. Jonka läsnäololla ei varmaa kovinkaan monelle muulle oo sen suurempaa merkitystä kun mulle itelle, mutta mulle se on sitäkin suurempi.

Mä oon tosi huono sosiaalisissa tilanteissa, varsinkin jos siinä on enemmän ihmisiä, mä tiedostan sen. Mutta aina kun mulla on mahdollisuus mä haluun mennä niihin, koska mä uskon että vielä koittaa se päivä kun mä en oo enää hiljaa. Ja tottakai koska mä haluun olla niissä, mä haluun olla samassa tilassa muiden kanssa.

Mä oon pystyny siihen kun oon muiden kanssa kahdestaan tai pienessä porukassa. Mä oon pystyny sanoo ajatuksiani, vaikka tällä hetkellä ainakaan ne ei oo mitään kovin kummosia. Mulla ei oo enää ketään ihmistä töissä, jonka kanssa oisin kahdestaan hiljaa. Hetki sitten niitäkin oli useempi. 

Mutta jos työkavereitakin on useempi samassa tilassa ja puhutaan jostain niin se kaikki puhe katoo. Mä en puhu enää paljoo mitään. Sama jos on joku muu porukka jossa oon niin tosi usein, melkein aina mä en vaan enää puhu. Vaikka mä tiedän että ne ihmiset joiden kanssa oon viime aikoinakin ollu samassa tilassa isommassa porukassa, kaikki ihmiset töistä ja muutenkin ihmiset joiden kanssa viettää aikaa niin he kaikki on uskomattomia ihmisiä, he antaa ittestään niin hyvän ja uskomattoman kuvan, ettei sitä pysty selittämään. Ja aina, aina jälkeenpäin mä mietin miks mä en sanonu mitään, miks, miks mä taas pilasin omat mahdollisuuteni. 

Mä oon silti ilonen siitä että mä nykyään edes puhun joillekkin jotain. Mä uskon, tiedän että jos joskus vielä tulee tunne että seinät kaatuu päälle tai tulee joku isku jostain suunnasta niin mä tiedän että mä voin sanoo siitä jollekkin, eikä se puhuminen itsestään just kahdestaan tai kolmestaan, neljästään oo ongelma. Tai niin mä uskon. 

Tottakai on vieläkin parannettavaa puhumisen suhteen myös kahdestaan, mutta just nyt mä oon sanonu mitä ajattelen, oli se sitten se että nukuin päikkärit ja se oli virhe tai että pitäs tehdä koulu juttuja mut se on vähän jääny tai muuta yhtä turhaa. Mut tällä hetkellä ne on mun ajatuksii, jotka sanon ääneen. Jos ois aikaa niin voisin avata mun ajatuksia syvemmältä, mutta se pitäs lähtee tosi alusta koska niistä mä en oo ennen ollu valmis puhumaan. 

Mutta mä oon ilonen jo tästä mitä nyt on. Matka siihen että mä oon isommassakin porukassa edes vähän enemmän äänessä niin on pitkä, ja muutenkin matka siihen että avoimuus on se juttu niin siihen voi olla vielä tosi pitkä matka. Mutta eteenpäin mennää, vaikka välillä mentäs taaksekkinpäin, mutta mä tiedän että joskus vielä mä saan huomata että puhun yhä useemmalle ihmiselle, yhä enemmän ja enemmän myös isommassa porukassa.

Mä tiedän että se kaikki lähtee musta itestä ja on musta kiinni. Mutta en mä ois nyt tässäkään jos ei ois annettu aina uutta mahdollisuutta. En mä ois yksin tässä, mä uskois itteeni jos mä oisin yksin. Ennen kaikkea pari ihmistä. Ja tottakai työkaverit, mutta heille on ollu pakko olla samassa vuorossa mun kaa ( :D ).

Kaikki tuntuu olevan niin hyvin, että miettii vaan hyviä asioita. Uskoo siihen että voi muuttuu ja että aina päivä päivältä puhuu ja sanoo enemmän. Että joka sanan jälkeen siitä kaikesta puhumisesta tulee aidompaa. Pitkästä aikaa mä oikeesti uskon itteeni, mä tiedän että mä pystyn siihen. Sitä mä en tiedä että puolen vuoden vai viiden vuoden päästä, mutta pystyn kumminkin. Mä oon halunnu jo kauan olla avoimempi ja sosiaalisempi, muuttua. Mut uskon että kun itellä on edes vähän uskoa siihen että onnistuu niin se on mahdollista. 

Just nyt mä uskon tähän ja siihen että pystyn siihen. Se että uskonko mä enää viikon, kuukauden tai parin kuukauden päästä, niin en mä tiedä. Mutta se että nyt uskon itteeni niin mä tiedän että muuttuminen on joskus vielä mahdollista vaikka usko välissä meniskin. 

Mä toivon ja uskon että joskus mä luen vielä tän tekstin ja ajattelen että mä onnistuin.

Odottaa jotain, mitä ei halua tapahtuvan

Aina kun kaikki näyttää menevän hyvin niin tulee jostain joku isku. Ehkä elämä on vaan sellasta että niitä vastoinkäymisiäkin vaan tulee. Mutta kun ei oo tullu mitään uutta iskua hetkeen niin sitä odottaa, on varma että pian tapahtuu jotain koska eihän kaikki vaan voi olla ihan okei. Ei pitäis odottaa mutta sellanen fiilis mulla nyt on, odottaa jotain mitä ei haluu tapahtuvan.

Tuntuu että on paljon hyviä asioita tällä hetkellä, se on jotenkin outoa ja erilaista, mutta tottakai ihanaa.

Mulla on tällä hetkellä paremmat välit äitiini kun koskaan ennen ja se on ihan parasta. En oo ees koskaan ajatellu että mulla vois olla tälläset välit äitiini.

Mulla on ihanaia ystäviä, joista haluu pitää kiinni. Se mistä oon haaveillu niin kauan, nyt se on tässä. Mulla on ystäviä, joita näkee ja joiden kaa viettää aikaa. Mulla on ihan parhaat ihmiset mun elämässä. 

Mulla on hyvät työkavert.

Mulla on ihan paras melkeen pikkusisko, joka on vaan aina ihan paras. Ihanaa että on tollanen ihana pieni elämässä. 

Kaikki on ihan hyvin ja just nyt tuntuu siltä että omat ikävät asiat saa jäädä menneeseen ainakin tällä hetkellä. Tarkottamatta ettei välittäis tai että ne ei tuntuis missään. Ei, nyt vaan oo itellä mitään uutta huonoa niin ei halua miettiä menneitä. Mieluummin oon tässä hetkessä ja meen sen mukana.

Pitkästä aikaa mulla on sellanen fiilis että en haluu lähtee pois. En haluu lähtaa pakoon yhtään mitään. Tuntuu että täällä on kaikki mitä nyt tarvii. Pitkästä aikaa tuntuu että voi hymyillä sillon kun hymyilyttää ja itkeä kun itkettää. Ei tarvii esittää mitään heille jotka on tärkeitä ja joihin ennenkaikkea luottaa. 

Mun omat ajatukset on varmaa eniten avautunu tai siis jotenki sellane fiilis että pään sisällä ei oo mitään mitä pitäs piilottaa. Ei ehkä tuoda esillekkään, mutta siis on ollu niitä asioita, aiheita mistä ei vaan haluu puhuu. Mutta tällä hetkellä ei oo mitään sellasta mistä ei kenellekkään vois puhua.

Alkanu nyt vasta ymmärtää mitä ihmiset on tarkottanu sillä että sulta ei saa mitään takas. Mä en oo ehkä tajunnu sitä aikasemmi, mut nyt mä ymmärrän mitä sillä on tarkotettu. Mutta tottahan se on ollut. 

Oonhan mä sen tajunnu että en oo ollu kaikkein sosiaalisin tai avoin, ja koska kaikki ei tai suurinosa ei suunnilleen vuotta odota että mitä jos mä nyt puhuisinkin vähän jotain. Mä luulen ettei mun 
kohalla heitä enää tuu, oon saanu jo oman osani. Niin on tosi vaikee löytää uusia ystäviä, kavereita, jos ei puhu. 

Okei, ei oo kovin helppo ruveta puhumaan kun on ollu hiljaa ja puhumatta kauan. Mutta jos ja kun haluu tutustuu ihmisii niin se ei onnistu niin. Se ois ehkä pitäny ymmärtää kokeilemattakin. Enkä mä sano että ens kerralla kun joku jolle en puhu niin paljon tulee vastaan että se puhe vaan tulis, mutta ehkä voi ees yrittää. Ei tyytyä siihen että oompas vaan hiljaa ja kuuntelen, vaikka se onkin ihan jees. Mutta pitää antaa jotain takas.

Välillä tuntuu etten ansaitse sitä mitä mulla on. Ettei ansaitse sitä kaikkea mitä muut mulle antaa. Tottakai on kaikesta enemmän kun kiitollinen eikä luopuis mistään, mutta emmä tiiä mistä se tulee. Välillä ehkä ajattelee että muut on parempia kun ite.

Kaikki tuntuu samalla tosi selkeeltä, ajatukset on järjestyksessä ja ei oo mitään sen enempää. Mutta samalla kaikki ajatukset on vaan niin sekasin kun voi vaan olla. On ihan hirveen epävarma olo. On niin vaikee luottaa siihen että kaikki voi olla ihan selkeetä, ei 
tarvi olla riitoja tai muuta. Tuntuu vaikeelta uskoo että he ketä on nyt ei käännä selkää. Tottakai mä luotan heihin ettei niin käy, mä luotan heihin. Mutta mä en luota itteeni, mä en luota siihen että en tuu mokaamaan niin että satutan toista, mä en luota siihen että oisin hyvä toinen, en luota siihen että mä voisin olla hyvä ystävä. Vaikka tottakai sitä tietenkin haluaa ja yrittää mutta tuntuu ettei riitä tälläsenä, ei oo tarpeeks. 

Sanottu että en sano mitä ajattelen, mutta sen näkee mitä ajattelen. Voisko kaiken tai melkeen kaiken sanoo ääneen. Mä oon yrittäny ja mielestäni onnistunukki sanoo enemmän mitä ajattelen. Mutta vielä lisääkö? 

Kuinka paljon voi ajatella muita? Sitä mikä ajattelee olevan heille se mitä he haluaa. Mitä itse haluaa heille, pelkkää hyvää. Miksei aina toimi niin? Miksi sanoo sanoja joita ei todellakaan tarkoita ja katuu saman tien kun on avannu suun. Tekee tekoja jotka vaan satuttaa muita ja itseä. Miksi ei vaan voi toimia ja puhua niinkun haluaa, olla tarpeeks hyvä muille.

Kun miettii tulevaa niin mä välillä mietin että mitä jos, mitä jos kaikki hyvä mitä on saanu ei oo ookkaan tulevassa. Jos tää onkin vaan vaihe? Mitä jos tulee riita eikä mikää palaa ennalleen, mitä jos kaikki vaan loppuu, mitä jos ei enää vaan nää muita, mitä jos jossain kohtaa ei enää riitä, mitä jos ei oo tarpeeks. Mitä jos se kaikki mikä tällä hetkellä merkitsee eniten niin omat valinnat ei riitä pitämään niitä omassa elämässä. 

Ihan hirveesti ajatuksia, tosi ristiriitasia ja niin sekavaa mun pään sisällä. Ehkä päälimmäisenä on menettämisen pelko, mitä jos ei riitä, jos ei oo tarpeeks hyvä. Mutta samalla luotto muihin on korkeemmalla kun koskaan ja muutenkin asiat on ihan hyvin, ehkä liiankin. Ei tällässeeseen oo tottunu.

Menee ihan hyvin tällä hetkellä ei siinä mitään, mutta jotenkin tosi epävarma ja varautunu olo kaikesta. Kaikki asiat ei oo tullu hetkeen samaan aikaan päälle ja tuntunu että seinät kaatuu ympärillä. Ei, ei mitään sellasta. Hyvä niin, en mä sillä, tottunu vaan siihen että niitä iskuja tulee niin uskaltaako sitä vaan luottaa siihen että hyvä pysyy.