Olla kun kaikki ois hyvin

Se kun ne sanat kaikuu sun päässä. Ne toistuu ja toistuu. Ne pystyy sivuuttaa muttei unohtaa. Aluksi ne aina unohti, oli kun mitään ei ois sanottu ja tehty. Mutta kun se toistuu ja toistuu, uudelleen ja uudelleen, niin unohtaminen vaikeentuu. 

On päiviä ja hetkiä kun se ei vaivaa mua niin paljoa, mutta silti on paljon niitä päiviä kun on vaikee sivuuttaa, olla kun kaikki ois hyvin. 

Sitä miettii että miks? Miks se sanoo niin? Ihminen, jolta en sitä oottais. Otanko mä ne sanat liian tosissaan? En. Niitä sanoja kuulee vaan niin usein, liian usein. 

Pakko vaan sivuuttaa ja kuunnella ne syytökset ja haukut. Sitä vaan kuulee muualtakin niitä ihan tarpeeksi että toivois että se riittäis. 

Mun on vaikee luottaa siihen ihmiseen. Mitä se tekee seuraavaks? Koska? Jos kyse ois jostain muusta ihmisestä mä oisin varmaan jo lähteny, mutta mä en voi tehä sitä nyt. Muuten mä käännän selän ittelleni. Vaikka ne teot ja sanat ei tunnu kivalta, niin ei mulla oo muuta vaihtoehtoa kun kestää, yrittää olla vahva. 

Tuntuu vaan että kun yks asia selkenee niin toinen menee solmuun.

Mutta on niitä hyviäkin päiviä ja hetkiä. Tiistai oli hyvä päivä. Ihan kaikkiaan, tai ainakin pääosin. Alkaa tuntuu että valo alkaa pikku hiljaa tulemaan tännekkin päin. Tällä hetkellä mua ei jaksa enää kiinnostaa ne asiat mitkä liittyy kouluun tai niihin ihmisiin mitenkään. Tai mä yritän unohtaa sen kaiken. Katotaan mitä launtain jälkeen oon mieltä, mutta nyt on ihan okei asiat, ainakin suurinpiirtein, tai niin mä uskottelen ittelleni. Mä haluun olla vahva, mun pitää olla vahva, jättää ne omaan arvoonsa ja niin, se onkin niin helppoo. Mä haluisin vaan jo jatkaa eteenpäin, mä en jaksa enää tätä. Mä en vaan pysty unohtamaan kun ne asiat jumittaa mun päässä, kun joka päivä niistä asioista muistutetaan. Mä en jaksa, mä en halua enää illasta toiseen nukahtaa näihin ajatuksiin. Mä haluun mennä eteenpäin, mä haluun tyhjentää mun ajatukset. Mä haluun ja haluun, mutta pystynkö mä siihen? Se on toinen juttu.

Niin paljon kysyttävää,

siitä mitä kuulen ja siitä mitä nään.

Niin paljon kysyttävää,

se sekottaa mun pään.

Niin paljon kysyttävää,

siitä mitä kuulen ja siitä mitä nään.

Niin paljon kysyttävää,

se sekottaa mun pään.

Miksi ihmiset vaihtuu, joita tunnen, miksi ne katoaa ja minne?

Miksi olo on pyhä kun näen kirkon ristin? Mikä määrittelee alkoholistin?

Onko sääli väärin, kun näin narkkarin, miksi pääni käänsin?

Onko täällä vain sodat ikuista? Miksi tappelua katsotaan sivusta?

Milloin on aika lopettaa? Onko se totta, mitä koulu opettaa?

Miksi menen muiden mielipiteen mukaan? Miksi on vaikea pitää sitä mitä lupaan?

Miksi moni haluaa isommat rinnat? Miksi toisil ei oo taloo ja toisil on linnat?

Mul on kaikki hyvin, miksi haluan parempaa, jos en pysty parempaan.

Itekin oon ollu raiteiltain.

Siihen avun pyytäminen lieni vaikeint kai.

Ja tää bisnes vaan ahistuksen monisti.

Makeet kuoret, tyhjä sisältä – donitsi.

Mun piti hidastaa, pysähtyä vaan, ja

tajusin, et mäkin oon vaan hyväksyntää vailla.

Tuuliajolla, odottamas pelastusta.

Mietin lampaana, mitä muut kelaa musta.

Miks sä ees koittasit miellyttää

jengii, joka sua eteenpäin ei vie yhtään?

Ei ne välitä sun tuskastas.

Jos et hyödytä niit, saat viruu putkassa.

Mä kuulen huudot, tukahtuneet hälinään,

ja lupaan olla täs, jos kukaan muu ei välitä.

Mun ystävist ei yksikään yksinään tarpoo tääl saa.

Käännän sun kasvot valoon, niin varjot jää taa.

Ettei tarvi olla yksin

Viikoloppu taas takana päin. Niinkun lähes aina, taas oli ihana kiva  sellanen. Mä vaan niin tykkään kun viikonloput ei oo enää samaa kun arki. Tai siis että arki illat oon yksin kotona, ja ennen syyskuuta lähes kaikki viikonloput olin myös yksin kotona tiettyyn aikaan asti. Mutta nyt kun näkee ja saa olla niitten ihmisten kanssa niin se on vaan jees. Jos viikot on ei niin kivaa, tylsää ja asia jota en odota niin viikonloput on ollu hyvää vastapainoo sille. Niitä odottaa, kukapa silti ei odottais. 

Mä olin viime viikolla tiistaita lukuun ottamatta koko viikon pois koulusta, joten tulevalla viikolla mun on pakko olla joka ikinen päivä siellä. Tosin koe viikko alkaa torstaina, mutta siis silti. Mä en vaan haluis, mutta yks jakso tän jälkeen enää. Ei oo paljoo! 

Se kun kaks ihmistä ajattelee ihan tai ainakin melkee samalla tavalla. Ne täydentää toistes lauseita ja sä katot vierestä että miten. Miten voi ajatella noi samalla tavalla. Se on hienoo katottavaa kun on niin hyvä ystävyys, tai ainakin se näyttää siltä. Ja varsinkin kun ne ei rajaa sitä, tai että ne ottaa silti mukaan, ilman että on sitä ylimääräsyyden tunnetta. Tai huomaahan sen että niillä on ne omat jutut ja kaikkee ei pääse mukaan, mutta musta se on ihan ymmärretävää ja okei. Ei se mua haittaa. Se ettei oo vaan sitä rajausta, se on paljon. 

Varmaan kaikki toivoo että ois elämässä enemmän. Ois enemmän rahaa, enemmän tai parempia ystäviä, parempi työ. Ihan mitä vaan. Niin mäkin toivon. Mutta mitä hyötyy siitä on? Mitä hyötyy on toivoa, jos ei tee asialla mitään? 

Mä toivon, mutta samalla mä en halua. Mä en tarvi mitään enempää. Oishan se kivaa että ois enemmän rahaa, parempi työ ja enemmän ystäviä. Mutta asiat vois olla huonomminkin; mulla sentään on työpaikka, rahaa tarpeeks että pystyn elää normaalia elämää ja edes pari tärkeetä ihmistä. 

Mä mietin tätä tosi usein iltasin kun mietin miten haluisin asioiden olevan. Toi ajattelu että vois asiat olla huonomminkin on tosi sellanen, mä en keksi sitä sanaa tähän. Mutta kuitenkin sellanen emmä osaa selittää.

Siitä huolimatta se on totta. Voishan asiat olla paremminkin, mutta varsinkin kun ajattelen tosi usein että miks mulla ei oo sitä tai tätä, niin tajuaa että on silti paljon. Esimerkiksi se että miks mulla ei oo sellasta ystävää joka täydentää lauseet ja ajattelee samalla tavalla. Mutta mut sentään otetaan mukaan, ja ne ihmiset on ihania. Voishan olla ettei ois sitäkään. 

Mä en pysty ajattelee että joku edes ois samassa tärkeydessä, mitä tärkeimmät nyt on. Tai että joku ois yhtä tärkee ja että ois sellanen ystävä. Tuntuu oudolta ja ehkä vaikeelta ajatukselta. Mut jos joskus tulee uus tärkee ihminen niin ei kukaan ystävä voi olla niin tärkee kun he. Tai niin mä luulen, koska jos joku ei hyväksy, puhuu ilkeesti, ei tuu toimee niitten tärkeiden kanssa niin emmä pysty ajattelee että se ois ystävä. Mä arvostan heitä ja heidän tekoja niin paljon ja he merkitsee paljon että aina, tapahtu mitä vaan he tulee olee tärkeitä mulle.

Emmä silti sano etten haluaisi uusia ystäviä. Tottakai haluan, mutta kaikilla on varmaan ihminen tai ihmisiä että jos et hyväksyä heitä niin ei vaan pysty hyväksyy sitä ihmistä koska se ei hyväksy sulle tärkeitä.

Loppu peleissä vaikka koulussa ei oo helppoo ja mukavaa, ystäviä ei oo liikaa. Ja muutenkin välillä on tosi vaikeeta. Mutta se on vaan sitä, kaikkilla on varmaan joku ei niin hyvin. Niin siitä huolimatta  on silti jotain, eikä oo yksin. Se on mulle tällä hetkellä tosi tärkee asia, ettei tarvi olla yksin. 

Parempi toinen

Loppu viikko oli kun olikin parempi kun alku viikko. Ehkä yks väli episodi ois voinu jäädä väliin, mutta muuten oli viikonloppu taas parempi. Parempi kun alku viikko, tällä selvitään ens viikosta. 

Loppujen lopuksi kyse on mun omista valinnoista. Siitä mitä teen tai sanon. Ei siitä mitä muut tekee tai sanoo. Se mitä ajattelen, se etten voi olla toisenlainen. Se että en pysty tekemään, muuttamaan itsessäni sitä mitä haluan. En voi syyttää muita, ne on mun omia valintoja. Valintoja joita en ymmärrä. Mä en ymmärrä miks en valitse toisin. Mä en aina ymmärrä itessäni sitä miten mä toimin. 

Mä en tiedä koska mä tajuan näyttää, olla, sanoa, tehdä mitä ajattelen. Mä viihdyn niiden kanssa, mulla on kivaa, mukavaa. Tuntuu vaan että teen silti väärin jotain. Mä mietin liikaa mitä muut ajattelee musta. Mulle on paljon että saan olla ees mukana, ja noi ihmiset on ne joiden mukana haluaa olla. Mä oon joskus vielä paljon parempi toinen, mä haluun olla parempi toinen. Mutta joka tapauksessa aina kun näkee tai kuulee se on paljon, ne on tärkeitä.