Se kun ne sanat kaikuu sun päässä. Ne toistuu ja toistuu. Ne pystyy sivuuttaa muttei unohtaa. Aluksi ne aina unohti, oli kun mitään ei ois sanottu ja tehty. Mutta kun se toistuu ja toistuu, uudelleen ja uudelleen, niin unohtaminen vaikeentuu.
On päiviä ja hetkiä kun se ei vaivaa mua niin paljoa, mutta silti on paljon niitä päiviä kun on vaikee sivuuttaa, olla kun kaikki ois hyvin.
Sitä miettii että miks? Miks se sanoo niin? Ihminen, jolta en sitä oottais. Otanko mä ne sanat liian tosissaan? En. Niitä sanoja kuulee vaan niin usein, liian usein.
Pakko vaan sivuuttaa ja kuunnella ne syytökset ja haukut. Sitä vaan kuulee muualtakin niitä ihan tarpeeksi että toivois että se riittäis.
Mun on vaikee luottaa siihen ihmiseen. Mitä se tekee seuraavaks? Koska? Jos kyse ois jostain muusta ihmisestä mä oisin varmaan jo lähteny, mutta mä en voi tehä sitä nyt. Muuten mä käännän selän ittelleni. Vaikka ne teot ja sanat ei tunnu kivalta, niin ei mulla oo muuta vaihtoehtoa kun kestää, yrittää olla vahva.
Tuntuu vaan että kun yks asia selkenee niin toinen menee solmuun.
Mutta on niitä hyviäkin päiviä ja hetkiä. Tiistai oli hyvä päivä. Ihan kaikkiaan, tai ainakin pääosin. Alkaa tuntuu että valo alkaa pikku hiljaa tulemaan tännekkin päin. Tällä hetkellä mua ei jaksa enää kiinnostaa ne asiat mitkä liittyy kouluun tai niihin ihmisiin mitenkään. Tai mä yritän unohtaa sen kaiken. Katotaan mitä launtain jälkeen oon mieltä, mutta nyt on ihan okei asiat, ainakin suurinpiirtein, tai niin mä uskottelen ittelleni. Mä haluun olla vahva, mun pitää olla vahva, jättää ne omaan arvoonsa ja niin, se onkin niin helppoo. Mä haluisin vaan jo jatkaa eteenpäin, mä en jaksa enää tätä. Mä en vaan pysty unohtamaan kun ne asiat jumittaa mun päässä, kun joka päivä niistä asioista muistutetaan. Mä en jaksa, mä en halua enää illasta toiseen nukahtaa näihin ajatuksiin. Mä haluun mennä eteenpäin, mä haluun tyhjentää mun ajatukset. Mä haluun ja haluun, mutta pystynkö mä siihen? Se on toinen juttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti