Ajatuksia viiden päivän ajalta. Ajatuksia jotka nousi pintaan viime viikolla. Ajatuksia jotka on noussu pintaan pitkin viikkoa. Ajatuksia joita ei toivottavasti kohta enää tuollaisinaan ole. Ajatuksia jotka ovat vielä tekoja.
Mä oon miettiny sitä että pitäs sulkee yks ovi. Siihen mä en pysty, mutta ei se oo enää niin avoin. Se raolleen, siihen jää mahdollisuus tulevaisuuteen ja pieni tähänkin hetkeen. Mutta nyt mä haluun koittaa saada oman elämäni, omat ajatukset ja luottamukset kuntoon. Ja mä luulen että mä en pysty siihen jos en nyt ota etäisyyttä. En mä halua kokonaan luopua, mutta etäisyyttä, se tuntuu nyt oikeelta. Mä en pysty olemaan varma itestäni ja omista ajatuksistani, jos mä kuulen niitä sanoja niin usein, ne saa aina vaan sen saadun varmuuden alas. Sitä tapahtu liian usein. Mä en hae tällä mitään riitaa tai mitään välin katkasua.
Mä oon tosi monta kertaa kirjottanu että mä haluun luottaa tiettyihin ihmisiin ja että mä aioin sen tehdä. Mä luotan heihin nytkin, mutta se että luottamus ja se sellanen aitous, varautumattomuus ja sellanen, niin se vaatii multa enemmän. Se vaatii kaks ja mä oon tänkin monta kertaa sanonut mutta mun pitää olla myös se toinen, paremmin ja enemmän. Riippumatta niistä ihmisistä mulla on kynnys soittaa tai laittaa viestiä. Miks? Kyllä mä ite tiedän miksi, mutta koitan sivuutan sen. En ehkä tänään tai huomenna, mutta kuitenkin. En mä pääse siitä ajatuksesta eroon, jos mä en edes yritä todistaa itselleni sen olevan väärä.
Lauantai, mä en tiedä oisko niitä sanoja sanottu muualla kun lauantai iltana ja yönä. Mä en tiedä. Mutta mä uskon ja toivon että ois, koska ne osu niin syvälle oikeeseen, ja osuu vieläkin. Ne sanat sai mut ajattelemaan, ja saa vieläkin. Tai ainakin mä uskon ja toivon että ne oli totta ja niitä tarkotettiin.
Miks mä teen tästä näin vaikeen asian? Monet viime vuodet kun mulla on ollu huono päivä, vaikeeta, matto on vedetty jalkojen alta. Ihan mitä vaan, on ollu hyvä päivä, tapahtunu jotain. Tai ihan muuten ilman mitää erikoista asiaa. Niin en mä oo siitä kenellekkään sanonut, ne on ollu mun sisällä. Nyt vasta mä oon ruvennut puhumaan jotain, se on vähän kaikesta, mutta silti paljon enemmän mitä aiemmin. Enkä mä kenelle vaan oo puhunu. Ei niitä oo montaa jotka tietää ees vähän, ainakaan mun itseni sanomana.
Mikä on se vaikee asia? Jos mä nyt muutan mun ajatukset sanoiksi, jos jotain uutta tulee mä en enää patois sitä sisälleni vaan sanoisin ääneen. Jos mä nyt teen sen niin sitä ei haluu enää menettää. Mun elämässä ei kukaan muu kun mun perhe ja sukulaiset oo pysyny ja niistäkin osa vaan osittain. Ja niistäkään mää en oo kenellekkään puhunut, ei ne tiedä miltä musta tuntuu. Ne on on mulle sukua, jos ne ei olisi emmä tiedä oisko ne enää pysynyt. Kun edes mun oma perheenjäsen ei kuunnellu mua kun mä yritin sanoa sille.
Niin tuntuu uskomattomalta että ihminen joka on täysin ulkopuolinen tai ei ulkopuolinen vaan ihminen jonka ei tarvis olla siinä, ihminen joka on siinä koska se haluaa tai emmä osaa selittää, ois valmis kuuntelemaan tai että se ois ystävä, ystävä. Sitä on tottunu ettei puhu omista asioistaan tai itsestään. On tottunu olemaan vaan taustalla.
Se ettei tungettele, että voi puhuu omista ajatuksistaan, voi
soittaa tai laittaa viestii, ei oo ei toivottu. Ne ajatukset mitä
epäilee. Eikä noi riipu siitä ihmisestä vaan musta.
Kyllä mä mietin niitä ihmisiä ja niitten sanoja. Kun mä lähden rakentaa sitä täyttä luottoa niin ei sitä haluu enää peruuttaa ja
menettää. Musta tuntuu pahalta että mä en oo luottanu täysin. Tai
että ne mahtavia ihmisiä ja ne antanut mulle paljon, ja silti mä en
vaan oo menny eteenpäin ja luottanut tai ehkä kyse ei oo etten luottais niihin ihmisinä vaan luotanko mä itteeni. Ei se johdu niistä ihmisistä, ei mitenkään.
Mä en tiedä miten mä lähden rakentaa sitä täyttä luottoa. Ei se tapahdu yhdessä yössä, tai mä luulen niin. Mä haluun että se on aitoa ja luontevaa. Ei enää yhtään "koska mun on pakko" -välejä. En mä ajattele edes silti niin, en missään nimessä. En mä kävis itteni kanssa tätä kamppailua jos ajattelisin niin tai jos en oikeesti haluaisi. Se että on tottunu johonkin, siitä on tullu tapa. Mä vihaan muutoksia, vaikka mä tiedän että tää on muutos parempaan. Mun pitää luottaa itteeni ensin, mun pitää luottaa siihen että se onhyvä asia. Saada se varmuus ittelleni. Mä voin koko loppu elämäni seistä paikallaan, mutta luultavasti lopulta mä seison yksin. Jos ei vaan kun otan askeleen niin ainakin yritän etten olisi asioitten tai muutenkan yksin.
Mä luulen että hyvä alku on puhua. Puhua niin että on aikaa sopivassa paikassa ja tilanteessa. On mulla asiaa, mun pitää vaan ylittää se kynnys. Mulla on ollut mahdollisuuksia puhua ja mä toivon että mä saan vielä kerran uuden tilaisuuden. Mun pitää tehä sen
eteen jotain. Mä oon sanonut monta kertaa että mä teen niin, mutta
en mä oo ikinä ennen ollut näin varma ja valmis. Mä oon miettiny
tätä asiaa viime päivät niin paljon että jotenkin alkanu tuntuu että ei ne asiat selvii mun omassa päässä. Tajunnu ettei kenenkään tarvi selvitä täällä yksin, ei vaikka ois kuinka vahva. Kaikki elää omaa elämää, mutta ne ystävät, läheiset ja tärkeet ihmiset kuuluu siihen jokaisen elämään.
Mä oon miettiny viime päivät paljon. Mulla on ollut aikaa, tuntuu että liikaakin. Mä oon hukassa, mitä pitäs tehdä, miten, koska. Mulla on yks määräänpää, mutta liikaa suuntii valittavana. Vähän kun ois labyrintissä ja yrittäis päästä pois. Jos joku vaan vois näyttää suunnan mihin pitää mennä, että saavuttaa sen mitä haluaa.
Mä oon viiden päivän ajan kirjotellu ajatuksiani tähän tekstiin. Mä oon miettiny että mikä on se vaikee asia. Mä oon miettiny syitä ja ihan kaikkea. Mä puhunut monta kertaa että mun pitää luottaa heihin, mutta ei. Mä luotan jo nyt. Mistä tää tuli? No, kun mulle tulee vaikee päivä, haluis puhua, ihan mitä vaan. Niin tosi usein mä meinaan laittaa heille viestiä, mä joskus kirjottanutkin se viestin valmiiks, mutta en lähettänyt. Mulle tulee halu puhua, niin mulle tulee yks ihminen mielee kenelle tekis mieli soittaa. Viime vuodet mä oon yksin selvinny asioista ja nyt avun pyyntö, se puhuminen jollekkin, se on auttamista. Se ettei tarvii selvitä yksin vaan vois päästä yli ja selvitä toisen auttamana. Se apu, avun vastaanotto, avun pyytäminen. Mä tiedän että pelkkä puhuminen auttaa mua, mutta se että ei pysty selvimään yksin ilman apua on ehkä se mitä mun luonne laittaa vastaan. Mutta jos mä haluan että ihmiset pysyy niin ei riitä että mä tiedän miten mä luotan heihin, miten ne on mulle
tärkeitä ja mitä niistä ajattelen. Ei se riitä, mun pitää näyttää se sama niille.
Kun mä nään heitä mulle tulee aina tosi hyvä fiilis, tai että emmä tarkota että pelkästään kun on jotain puhuttavaa että mä haluisin nähä. Ei, vaan sillon kun en oo koulussa, töissä tai vaan kotona, kun en oo muuten vaan yksin niin tälläkin hetkellä suurin osa niistä kun mä nään jonkun töitten ja koulun ulkopuolella niin ne on he. Niin emmä tietenkään halua että ne mihinkään lähtis. Kun näkee muita ilman sitä että on töissä tai koulussa. Pitkään mä elin niin emmä nähny ketään koulun ulkopuolella, mä olin yksin viikot ja viikonloput. Kyl se merkitsee että näkee. Mutta kuinka kauan mä nään jos mä en muuta itteeni. Nii, siitä mä en haluu ottaa selvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti