"Aina koulussa ei ole kivaa"

Menneessä ajassa on asioita mitä mä en tykkää muistella. Asioita jotka saa niin paljon ikäviä muistoja ajatuksiin. Mä luin yhen tekstin netistä, joka alko sanoilla "Aina koulussa ei ole kivaa." Ei sitä koskaan unohda, vaikka sitä haluais. Vaikka tällä hetkellä asiat on paremmin niin tänään kun mä luin sitä tekstiä niin mä tajusin että ei sitä koskaan tuu pääsee eroon siitä. Sillon kun asia ei oo esillä mitenkään niin tuntuu että mä oon jättäny ne ajatukset taakse, ne ei vaikuta muhun enää mitenkään. Mutta tänään sai huomata että ei mun tarvinnu lukee kun pari ekaa rivii ja siinä se. Se kaikki vaikuttaa, se jättää jäljet, ei ne lähe pois. 

"Se kun nurkka on ainoa, johon nojata"

"Se kun seisoit yksin välitunnit"

"Se kun jokainen päivä tuntui taistelulta, sillä sinä jäit aina yksin"

"Se kun muiden katseet vain pahensivat asiaa"

"Se kun sekä ulkonäkösi, luonteesi ja taitosi haukuttiin niin pahasti, että lopulta tunsit, ettei sinusta ole mihinkään. Tunsit olosi vain kasaksi arvotonta ihmismassaa"


Mutta menneet on onneksi menneitä. Eteenpäin mennää, tapahtu mitä vaan. Ja eteenpäin on menty. Taas hetki kun osaa arvostaa entistä enemmän sitä mitä nyt on. On ihmisiä ja asioita jotka saa nauramaan, hymyilemään ja muutenkin vaikuttaa positiivisesti. Ne on ne tärkeimmät, niistä pitää vaan osata pitää kiinni. 

Sulla ei oo mitään hätää

Tällä viikolla on tapahtunu, loppu viikosta lähinnä. Mun ajatukset on samalla tosi sekavat ja selkeet. Mulla ihmisiä, joista mä en kuuntele mitään pahaa puhetta, ne on auttanu mua niin paljon ja ihan liian tärkeitä että mun pitäs kuunnella yhtään mitään pahaa niistä. Mutta samalla mä en haluu enää riidellä, en menettää välejä kehenkään. 

Aamusti mä heräsin ja mulle oli yöllä tullu viesti, mä luin sen monta kertaa aamusti ja mä luin sen uudestaa myöhemmin. Ne sanat, että joku sanoo niin, niin se merkitsee paljon. Hän, he niin ihania ihmisiä, ihan parhaita. En mä osaa edes selittää miten paljon ne merkitsee, miten paljon ne on auttanu, miten paljon mä pidän heistä. Mä toivon että meijän välit ei mee ikinä. Ei sellassia ihmisiä haluu menettää, en koskaan haluu eroo heistä. Jos mä oisin ollu yksin kaikkien näitten ajatusten ja tän kaiken muun kanssa, jos ne ei ois mun elämässä niin en mä ois selvinny enää. Mut mä selviin. Ne saa mut hymyilemään ja mä oon niille niin kiitollinen. 

Mulla alkaa huomisen jälkeen lukuloma. Eli kaks preliä ja kirjotukset jäljellä. Oon odottanu tätä niin kauan että koulu loppuu, mutta mä vihaan muutoksia. Mä en tiedä mitä tapahtuu. Mä en nää enää niitä ihmisiä päivittäin jolla on jotain mua vastaan mikä on ihanaa, mutta en nää enää ketään sieltä päivittäin. Emmä tiedä vaikuttaako se mihinkään, mutta emmä tiedä. Mä haluisin tietää mitä tää tuo tullessaan. Mutta muutoksii tapahtuu ja jotkut voi olla muutos parempaa, eikä mikään oo niin suurta ettei ennen pitkään selvittäis.

Kaikesta selvitään, niin kauan kun ei tarvi olla yksin. Mä oon vasta nyt saanu huomata sen. Pelkästään se että näkee ihmisiä, jotka hymyilee ja nauraa. Saa sanottuu edes jotain. Mä en voi koskaan kiittää tarpeeks kaikesta. 

Mä kirjotin 22.9.2014 tekstin missä kirjotin "Mä aion ja haluan luottaa, ja mä teen sen." Kahteen ihmiseen, mä päätin että noihin voi luottaa, ne on hyviä ihmisiä. Nyt neljä kuukautta myöhemmin, mä voin sanoo että mä luotan, ihan täysin. Ehkä se ei tapahtunu kovin nopeasti, mutta nyt mä luotan, mä en pelkää päästää niitä mun lähelle. On muitakin ihmisiä, joihin haluun luottaa päästää lähemmäks, tutustuu paremmin. 

Mä kävin tänään Porin kauneimmassa paikassa, kallossa. Vaikka oli pimeetä mä olisin voinu olla siellä vaikka kuinka kauan, jos vaan ei olis ollu niin kylmä. Paikka jossa hermo lepää ja ajatukset rauhottuu. Kuunnella kun aallot lyö kallioon, valoja jossain merellä, kattoo vaan niitä aaltoja. Pitäs käydä paljon useemmin, jos ois vaan auto. Paikka jossa voi käydä yksin tai yhdessä ja se on aina yhtä ihana paikka. 

Joku sanois mitä pitää tehä

Mä haluaisin osata lukea ihmisten ajatuksia. Haluisin tietää mitä joidenkin päässä liikkuu. Tarkottaako ne niitten sanoja? Hyvässä mut myös pahassa. Miettii oikeesti tarkottaako se tota, haluuko se ihan oikeesti asioiden olevan niin. Onko kyse siitä mitä se sano? Vai jostain ihan muusta. Mä en tietenkään oo vihanen siitä mitä on sanottu. Mua vaan ärsyttää, miks asiat muuttuu, miten ne muuttu. Mikä on ongelman ydin? Toisaalta mun pitäs ehkä vielä yrittää, mutta emmä tiedä. Ne sanat oli vaan aika suorat ja ei jääny mikään ihan hirvee epäselväksi.

Elämässa tapahtuu paljon asioita mitä ei osaa odottaa, edes kuvitella niin tapahtuvan. Musta tuntuu että viimisen vuoden ajan niitä on tapahtunut ihan liikaa. Ei sillä osa on ollu ihan hyviä mutta tuntuu että kun edes jotenkin ollaan raiteillaan niin sitten tulee taas jotain mikä tekee mutkan matkaan. Sitten ajatukset taas rullailee että mitäs sitä nyt pitäs tehä. Tällä hetkellä mä haluisin että joku sanois mulle mitä mun pitää tehä. 

Ehkä sitä pitää antaa asioitten mennä omalla painolla eteenpäin. Tai päättää mitä haluu ja toimii sen mukaan. Emmä tiedä. Tuntuu että teen mä mitä vaan niin se ei oo hyvä. Mä haluisin nyt vaan tyhjentää mun pään kaikista ajatuksista ja miettii niitä joskus myöhemmin uudelleen. Mutta ei nyt, ei toista iltaa enää. Onneks on niitä hyviäkin asioita, niitä asioita mitkä saa hymyilee. 

Mua ärsyttää niin paljon se piirre mussa itessä että mä mietin kaikki asiat läpi mun päässä. Kaikki mitä tapahtuu, mitä sanotaan. Jos se poikkee vähänkään normaalista tai ei tarvi edes poiketa niin mä vaivaan päätäni sillä ihan liikaa. Ja sitten mä palaan vielä kaikkiin vanhoihin asioihin kun yks pyörii ajatuksissa. Jos mä en nukkunu viime yönä niin tuskin nukun tänäkään yönä. Mutta onneks huomenna on perjantai! 

Liikaa ajatuksia, liian vähän sanoja

Mä en tehny tänään mitään sen jälkeen kun pääsin koulusta. Maannu vaan (kirjotin eka sängyn alla) mutta siis peiton alla, syöny nuudeleita ja antanu ajatusten vaan juosta. Hetki mikä on aina välillä tervetullut, mutta nyt on taas vähäks aikaa haaveiltu ja mietitty kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat joka suunnasta ja moneen kertaan läpi. Mä toivon että joskus joku on vie sellanen jolle vois sanoo ne ajatukset tai ainakin osan niistä ääneen. Tai kyse on siitä että mä uskallan puhua itestäni. Mä oon vaan niin huono puhumaan, keskustelemaan, ottaa yhteyttä, mut en siks etten haluis. Mä en tiedä miks tai tiedän tai ainakin luulen tietäväni mut niin. Mä oon silti mun mielestä parempi jokasessa noissa mitä oon vaikka puol vuotta sitten ollu eli ei sitä tiedä mikä tilanne on taas puolen vuoden päästä.

Ne ajatukset on positiivisia. Osittain ristiriitasia. Ajatuksia jotka on saanu mut hymyilemään. Mut myös niitä jotka on saanu katkeruuden, haikeuden ja ikävän tunteet pintaan. Ihan kaikkea laidasta laitaan mutta se mikä on positiivista on se että niitä hyviä ajatuksia on suurin osa, niitä mitkä saa hymyilemään. Vähän aikaa sitten niitä oli vaan murto-osa ja ikävät asiat oli pääosassa, mutta ei enää. 

Mä ajattelen silti ihan liikaa. Sitten kun se ajattelu vaan jatkuu ja jatkuu. Mä analysoin ja mietin. Mun pää on täynnä ajatuksia, ja jossai vaiheessa ei enää edes hyvät asiat saa hymyilemään vaan sitä romahtaa. Mut sitä kerää ittensä ja siitäkin selvitään. 

Sitä alkaa pikku hiljaa tajuamaan että ei mitkään ajatukset jätä rauhaan jos ei puhu. Se että mä pyörittelen niitä omassa päässäni paisuttaa ne ajatukset ja asiat vaan isommaks. Mutta mä oon niin huono puhumaan, alottaa keskusteluu tai ees ottaa yhteyttä. Mä haluisin kyse ei oo siitä vaan ihan jostain muusta. Mä oon ainoo joka voi sanoo ne ajatukset ääneen ja kertoo mun elämästä. Ei kovinkaan moni tiedä edes vähää. Joku tietää jotain, mutta niin. 

Viime ajat on ollu tosi hyviä. On ollu muuta ajateltavaa. Ennen kaikkea on nähny ihmisiä. On ollu kivaa. Saanu nauraa ja hymyillä. Oon saanu kuunnella muitten juttuja uudestavuodesta, tupareista, juhannuksista, festareista, ihan kaikesta. Se on jotain mitä voisin kuunnella vaikka ja kuinka paljon. Koulussakin on ollu ihan kivaa. Aamusti ei oo fiilis että haluis ohittaa koko päivän, ehkä väsyttää mutta nousee silti. Nähny miten hyviä ystäviä ihmiset voi olla keskenään, miten hyvin ne tuntee toisensa, miten paljon niillä on omia juttuja, mitä ne on kokenu yhdessä. Se on jotain niin hienoo katottavaa ja kuunneltavaa. Tiistaina mä näin ihmisen jota mä en tunne kovin hyvin, mutta joka huokuu positiivisuutta ja energisyyttä, hymyilee. En mä tiedä mikä on todellisuus tai miks mä sanoin tän. Muutenkin se että muut hymyilee, on ilosii ja on kivaa niin se on mun mielestä ihanaa katottavaa, mut vaan sillon kun siitä ei suljeta ketään pois. 

Siitä huolimatta että viime ajat on ollu mahtavaa, enkä haluu menettää mitään tai ketään mitä mulla on. Niin on silti niin paljon ajatuksia. Ajatuksia jota mä en kirjota tänne, ainakaan vielä. Mä sanon ääneen, ehkä huomenna, ehkä ens viikolla, ehkä puolen vuoden 
päästä. 

Mä oon ajatellu ihan tarpeeks vähäks aikaa. Mutta kai tääkin oli omalla tapaa hyvä juttu. Toivottavasti loppu viikolle jotain tekemistä, muuta ajateltavaa, hymyä ja se että on kivaa. On alku viikkokin ollu hyvä. Maantaina oli tekemistä, tiistai oli taas hyvä päivä, merkitsevä ja mukava. Keskiviikko, tänään oli no ei huono päivä vaan ennemmän herättävä. Ei silti liikaa näitä keskiviikkoja, ei hetkeen uutta, kiitos! 

Mun ajatukset seilaa vieläkin ympyrää ja mä tiedän että ens yönä ei nukuta hyvin, mutta ehkä mä saan joskus sanottuu jotain ääneen niin ei tarvis yksin näitä miettii. Se jää nähtäväksi. Mut kuitenkin on ihmisiä joille voisin puhuu. Ei se siitä riipu. Mä selviin kaikkien mun ajatusten yli ja mä kirjotan vielä että miten mä oon sanonu ne ääneen. Mä tiedän sen, mä lupaan sen. 

Mä kaipaan sitä kun

Mä kaipaan sitä kun..

Ei tarvinnu herätä tyhjään asuntoon.
Lämmin ruoka oli muutakin kuin nuudeleita.
Joku tuli kotiin.
Katottiin sinkkulaivaa ja kumman kaa.
Loma oli lomaa ilman töitä.
Nähtiin päivittäin.
Ei riidelty jatkuvasti.
Tarpeeks kauan odotti niin joku tuli kotiin.
Jääkaappi oli täynnä ruokaa.
Työnteko oli kivaa.
Koulu kiinnosti.
Kävi vieraita.
Tehtiin asioita yhdessä.

Mä kaipaan jotain asioita menneestä, mutta niitä asioita mitä mä en kaipaa on enemmän. Tällä hetkellä, nää ajat, viime ajat on ollu parhaita pitkiin aikoihin huolimatta siitä että kaipaan jotain. En mä menis takas jos menettäisin tän hetken. Mä en haluu luopuu tästä mitä nyt on. Kiitos kaikesta. Sen on tajunnu että menneessä, tässä hetkessä ja tulevassa ne parhaat hetket on niitä kun ei oo yksin. Tai tottakai välillä on ihanaa olla vaan yksin, mutta pidemmän päälle ei. 

Aito hymy, ikuinen kiitollisuus

Mä vihasin sitä ihmistä, vaikka en edes tuntenu. Se vei multa sen mikä oli niin tärkee mulle tai niin mä ajattelin. Aika kulu ja mä rupesin ajattelemaan että hän on hyvä ihminen, vaikka en vieläkään tuntenu. Aika kulu lisää, mä tutustuin paremmin ja paremmin, ihana ihminen. Ja nyt yks tärkeimmistä ja eniten merkitsevistä. Ihminen johon luotan, ihminen jota en haluu koskaan menettää. Ihminen, jolle oon ikuisesti kiitollinen, kiitollinen että hän otti ja ottaa mua mukaan.

Se että on tärkeitä ihmisiä elämässä, että on niitä jotka ottaa mukaa, on niitä johon luottaa, on niitä joiden kanssa viihtyy ja on kivaa. Asia, mikä puuttu mun elämästä pitkään, asia joka on saanut mut hymyilee aidosti.

Mä en tunne itteeni ulkopuoliseks tai ylimääräseks. Välillä tulee ajatus että onko varmasti okei että oon mukana? Mä en tiedä. Mä en tiedä mitä he ajattelee musta, mutta mä luotan heidän sanoihin.

Mä oon vaan niin kiitollinen, ilonen, onnellinen siitä että on ihmisiä elämässä. Ystäviä, kavereita. Mä en koe olevani enää yksin, tuntuu että mun elämä alkaa vihdoin hymyilee.

Se ajatus että mitä jos he tekee saman, jos selkä käännetään. Mut mä luotan että niin ei tapahdu, mä luotan että tää on aitoo. Mä haluun olla mukana, mutta mä en silti koskaan haluu tunkee tai olla ei toivottu. Mä en haluu ettei oo okei että oon mukana. Mut mä luotan niihin ihmisiin ja niiden sanoihin. Ne on mahtavia ja mä haluun viettää aikaa heidän kanssa, mutta vaan jos se on molemmin puoleista.

Mä en oo pitkään aikaan hymyilly näin aidosti. Mä en oo ollu kovin hyvä toinen, mutta mä yritän ja haluun tulla paremmaks. Mä oon vaan niin kiitollinen ja ilonen että mua otetaan mukaan. Se ettei oo koko ajan tunne että on ylimääränen, viimiset vuodet sitä huomas miten mua ei haluttu mukaan, mutta nyt mulla ei oo sitä tunnetta ja aidosti haluun olla mukana. Mä en tiedä mitä musta ajatellaan. Mitä mä ajattelen? Hyvää, niistä jotka tunnen paremmin, mut myös kaikista niistä joita en tunne niin hyvin.

2014

Vuosi 2014, kahtiinjakaantuva vuosi. Alku vuosi, kesään asti oli se huonompi puolisko. Mä en muista siltä ajalta yhtään mitään mikä olisi jääny jotenkin mieleen hyvänä asiana, vanhojentanssien ja kuuban lisäksi. Ei yhtään sellasia pieniä ja arkisia asioita. Se aika on muutenkin aika peitossa. Mutta kesästä alko mun viime vuoden parempi puolisko. Mahtu siihenkin huonoja asioita melkeen viimistä päivää myöden, mutta silti se oli hyvä. Ja muutenkin parempi muistella hyviä asioita huonojen sijaan. Ihanien ihmisten ansiosta tuli niitä hyviäkin hetkiä. Kiitos niille ihanille ihmisille, jotka otti mut mukaan. 

Kesällä mä sain kuoren, joka muutti suunnan ylöspäin. Mä en odottanu sitä, mutta silti se on yks parhaista asioista viime vuodelta. Oon siitä ikuisesti kiitollinen, siitä lähti mun suunta ylös.

En osannu kääntää tätä, enkä jaksanu ottaa uutta kuvaa toistenpäi

Kesällä näin ekaa kertaa ihmisen joka on vaikuttanu sanoillaan muhun paljon. Vaikka ei nähdä kovin usein niin se ihminen merkitsee mulle silti. Hänen sanoillaan on vaan merkitystä. 

Syyskuussa oli päivä jota olin odottanu niin kauan laskenu päiviä ja tunteja. Mun synttärit, vihdoin pääsin mukaan. Ei tarvinnu enää vaan kattoa kun muut lähtee ja kuunnella kun tulee. Mä pääsin mukaan ja mut otettiin mukaan. Mulla oli ihanat synttärit, yllätyssynttärit. 

Lokakuun alussa koitti muutto ja se oli asia minkä ajattelin vievän mut takas sinne mistä pääsin ylös. Etten näkisi enää heitä, että menettää heti kun ehti tulla tärkeeks. Mutta en mä menettäny, ei nähty enää niin usein mutta nähtiin silti. Ja loppujen lopuksi muutto oli varmaan ihan hyvä ratkaisu, vaikka sitä en oisi halunnutkaan. 

Lokakuussa otin ekan tatuointini. Tatuoinnin, jonka merkitys mulle on ne tietyt ihmiset. Ne ihmiset otti mua mukaan ja ne on mulle ne ihmiset joita en haluu menettää.

Loppu vuodesta mun ajatukset on alkanu muuttuu enemmän ja enemmän luottavaisemmiksi. Mä en haluu menettää. Ne ihmiset on antanut mulle paljon ja ne merkitsee liikaa että haluisin menettää ne. He on ollu ne ainoot jotka otti mukaan kertatoisensa jälkeen vaikka olin miten varautunut ja etäinen.  

Mä oon kirjottanut viime vuoden aikana paljon. Oon kirjottanu sen paperille mitä haluisin sanoo ääneen, mutta en oo saanu sanotuksi. Mä yritän aloittaa tän vuoden puhtaalta pöydältä. Unohtaa huonot asiat, pitää hauskaa, puhua ja luottaa. Haluisin että tänä vuonna mun ei tarvitsisi enää kirjoittaa mitä haluisin sanoa. Mä haluun kertoa silti mitä oon kirjottanu, tai ainakin osan niistä. Osa on kirjotettu tietylle ihmiselle ja osa on ihan yleisesti.

Vaikka vuosi 2014 oli osittain tosi huono vuosi niin samalla viime vuonna on tapahtunut parhaimpia asioita hetkiin. Ihan pieniä asioita, jotka on saanut hymyilemään ja jotka on voittanut ne kaikki ikävät asiat.

Mulla on maailman parhaimpia ihmisiä mun ympärillä niin töissä kuin vapaa-ajallakin. Ei ilman heitä mulla ois ollu niitä hyviä hetkiä, ei viime vuosi ois ilman heitä ollu niitten huonojen asioiden keskellä hyvä. 

Koko loppu vuonna näin enemmän ihmisiä ja olin enemmän muiden kanssa kuin viime vuosina yhteensä. Tutuistuin uusiin ihmisiin ja mun loppuvuosi ei ois ollu parempi kuin alkuvuosi ilman ihania ihmisiä ja yks on ylitse muiden siinä merkityksessään.