Se lähtee musta itsestä

Ihmiset ei muutu yhessä yössä. Vaikka kuinka haluaa niin se vaatii enemmän aikaa. Mä haluun muuttua, mä haluun että oon avoimempi ja että pystyn päästää ihmisiä lähemmäs mun elämään. Kukaan ei tiedä paljoo lainkaan mun ajatuksista. Mä oisin halunnu sanoo mutta se ääneen sanominen näin pitkästä aikaa tuntuu niin vaikeelta. Mut mä tiedän että mä teen sen vielä. Mä en tiedä sanonko ne ääneen vai kirjotanko ne, mut mä haluun niistä jo eroon. Ne tuntuu musta tosi pieniltä ja muutenkin menneitä asioita, mutta ihan sama. Sen hymyn taakse kaiken peittäminen. Mä haluun siitä eroon. Kyllä mä hymyilen aidostikkin, tänää oli hyvä päivä ja muutenkin kun näkee ihmisiä ja saa unohdettuu kaiken niin se on ihan aitoa.

Ne päivät kun on aikaa ajatella niin mä mietin tosi paljon menneitä.  Mä mietin ett mitä jos mä en ikinä ois saanu sitä avainta, jos en ois nukkunu öitäni siinä olohuoneessa. Missä mä olisin? Oisinko mä ikinä tavannu tätä yhtä mahtavaa ihmistä? Mä olin niin pohjalla, olisinko mä siellä vieläkin? Mä en tiedä. Mutta mä oon ikuisesti kiitollinen siitä että sain asua siellä, että mulle annettiin se avain. Niin kiitollinen.

Muutenkin oon niille ihmisille kaikesta niin kiitollinen. Se että mä oon edes tässä. Emmä tiedä missä mä olisin muuten. Se että mä haluun tästä mun etäisyydestä eroon, se että mulla pitkästä aikaan tunne että noihin voi luottaa, se että mä oikeesti mietin miten niillä menee. Se että joku merkitsee mulle jotain. Mä en ennen halunnu ketään mun elämään, mut nyt mä ylitän ne kaikki kynnekset että mä saan ihmisiä mun elämään. 

Mä muutun. Se lähtee musta itestä. Ja mä haluun sitä. Mä oon niin kiitollinen niille ihmiselle että ne on otannut mua mukaan. Mä oon ajatellu usein että tungen mukaan ja oon ylimääränen, mutta se että mä joskus oon ollu semmonen ei tarkota että oisin sitä nyt. Se ajatus pitää unohtaa. 

Jos ihmiset puhuu mun pitää puhuu myös niille. Tai siis vaikka mä tykkkään kuunnella kun joku kertoo ihan vaan elämästä, kertoo menneitä asioita tai nyky hetkee. Niin ei se mee niin. Mulle tulee tunne että mä en tiedä mitä mä sanoisin, mä mietin liikaa mitä ne ajattelee mun sanoista. Mut en mäkään mieti ett miks joku sano jotain, joten miks muut miettis mun sanoista jotai. Asia, jonka haluun muuttaa. 

Tällä hetkellä mulla on vaan tunne kaikki asiat järjestyy. Tulee varmasti vielä lisää huonoja hetkiä ja asioita mut ehkä mä sillon pystyn muuhunkin kun niitten patoomiseen sisälleni. 

Mut kaikki ei oo silti musta kiinni, vaikka mä kuinka haluan olla jonkun elämään niin ei ketään voi pakottaa. Ei ketään oo pakolla ystävä. Mut mä yritän. Mä en haluu enää olla se huono toinen, enkä sitä enää aio ollakkaan. 

Hyvä huono viikko

"Mä käytin vuosia aikaani teihin. Vihdoin käytän aikani itteeni." Mä kuulin ne sanat kaks kertaa. Samana päivänä. Ekan kerran sanojalta itse ja toisen kerran muualta. Mä en tajua miten se voi sanoa noin, varsinkaan sen jälkeen mitä se todellisuudessa on tehny. Tuntuu vaan ettei sitä ihmistä kiinnosta lainkaan, ja noitten sanojen jälkeen se katkeruus mikä mulla oli sitä kohtaan niin tuli uudestaan esiin. Varsinkin sen jälkeen kun mä kuulin noi sanat toisen kerran. Jotenkin noi sanatkin toi ne ajat mieleen. Sen miten mä sillon toivoin että se ihminen ois ollu enemmän läsnä. 

Tää viikoloppu on muistuttanu aikoja enne kesää. Mutta oli ehkä hyvä että tällenen tuli, ja ihan oikeeseen väliin tuli. Ei sillä että tää ois ollu jotenkin hyvä ja mukava viikoloppu. Ei, ei lainkaan. Oon nukkunut molemmat yöt tosi huonosti, samalla haluisin vaan nukkua mut en saa nukutuks. 

Ennen kesää mulla oli viikosta toiseen sama fiilis. Välillä tuli parempia päivii väliin mutta pääsääntösesti se oli tota. Viime ajat viikoloppu on ollu sellanen loppu viikolle, ja maanantai on alottanu viikon taas uudella vaihteella. Tää viikoloppu ei tehny sitä. 

Tää oli se viiminen varmuus mulle, mä en aio enää koskaan kokea sitä uudestaan. Mä en päästä tätä enää siihen mitä se joskus oli. 

Mä en halua että mä joskus mietin että miks mä en tehny mitään. Mieluummin mä miettisin että ainakin mä yritin. Tää viikko on ollu niin ajatuksia herättävä, välillä tuntuu että liikaakin. Varsinkin yöllä, kun haluis vaan nukkua. Tää viikko tuli silti tarpeeseen. Sitä tajus että mitä ei halua menettää. Tajus että kuinka paljon ne  ihan oikeesti merkitsee. Toivottavasti nyt ei oo liian myöhästä.

Uus viikko on kumminkin edessä. Uus viikko uusilla ajatuksilla. Toivottavasti paremmilla unilla ja alotetulla askeleella eteenpäin. 

Ehkä myrskyjä onkin vain siksi että niiden jälkeen saataisiin jälleen auringonnousu

Mikä päivä, kauhee kaaos päivä töissä. Tuntu ettei se loppunu lainkaan, mutta ihanaa nyt se on ohi. 

Tää viikko on ollu hyvä, ei oo tapahtunu mitään kauhee huonoa. Ei mitään normaalista paljoo poikkeavaa. Miettiny mä oon paljon, mitä haluun tulevaisuudelta, miten sitä pitäis muuttua ja mitä pitäis tehdä. Mä toivon että tänä yönä saisin rauhan niistä ajatuksista ja saisin nukuttua ees yhen yön tällä viikolla hyvin. Huomenna päivällä, illalla, yöllä ihan koska vaan voin taas sitten miettiä tai tehä jotain muuta. Tai niin aion tehdä.

Mä haluun pitää mahdollisimman paljon tärkeitä ihmisiä mun elämässä, ihmisiä joiden kanssa viihtyy joihin ja voi luottaa edes vähän. Ja varsinkin ne ihmiset joihin voi luottaa täysin. Yhden ihmisen kanssa mä haluun sopia välit, edes vähän nykystä paremmaksi. Sen jälkeen mulla on vielä se kaikkein tärkein mulle edessä. Mun pitää, mä haluun muuttuu paremmaks, enemmäks toiseks. Se mikä vaatii multa eniten, mut samalla se joka merkitsee mulle eniten. 

"Miksi ihmiset toisiaan satuttaa ja miksi vasta jälkeen päin kaduttaa?"

"Miksi kyselen tai ajattelen löydänkö joskus vastauksen?"

"Ilman luottamusta meillä ei oo mitään."

"Mä haluun ett tiedät sen sua ajattelen."

"Joskus lähtemisellä ei ole mitään tekemistä heikkouden kanssa vaan voiman kanssa. Emme kävele pois siksi, että haluamme muiden ymmärtävän arvomme, vaan siksi että ymmärrämme sen vihdoin itse."

"Ikinä ei tule täysin vapaaksi jos ihailee toista liikaa."

"Ehkä myrskyjä onkin vain siksi että niiden jälkeen saataisiin jälleen auringonnouse."

"Täytyy lähteä että voi tulla takaisin."

"Hänellä oli suuri suku ja paljon tuttavia, katsos, tuttavia voi olla kuinka paljon tahansa, vaikka ei olisi yhtään ystävää."

Kyl ne vaan merkitsee, paljon

Ajatuksia viiden päivän ajalta. Ajatuksia jotka nousi pintaan viime viikolla. Ajatuksia jotka on noussu pintaan pitkin viikkoa. Ajatuksia joita ei toivottavasti kohta enää tuollaisinaan ole. Ajatuksia jotka ovat vielä tekoja.

Mä oon miettiny sitä että pitäs sulkee yks ovi. Siihen mä en pysty, mutta ei se oo enää niin avoin. Se raolleen, siihen jää mahdollisuus tulevaisuuteen ja pieni tähänkin hetkeen. Mutta nyt mä haluun koittaa saada oman elämäni, omat ajatukset ja luottamukset kuntoon. Ja mä luulen että mä en pysty siihen jos en nyt ota etäisyyttä. En mä halua kokonaan luopua, mutta etäisyyttä, se tuntuu nyt oikeelta. Mä en pysty olemaan varma itestäni ja omista ajatuksistani, jos mä kuulen niitä sanoja niin usein, ne saa aina vaan sen saadun varmuuden alas. Sitä tapahtu liian usein. Mä en hae tällä mitään riitaa tai mitään välin katkasua.

Mä oon tosi monta kertaa kirjottanu että mä haluun luottaa tiettyihin ihmisiin ja että mä aioin sen tehdä. Mä luotan heihin nytkin, mutta se että luottamus ja se sellanen aitous, varautumattomuus ja sellanen, niin se vaatii multa enemmän. Se vaatii kaks ja mä oon tänkin monta kertaa sanonut mutta mun pitää olla myös se toinen, paremmin ja enemmän. Riippumatta niistä ihmisistä mulla on kynnys soittaa tai laittaa viestiä. Miks? Kyllä mä ite tiedän miksi, mutta koitan sivuutan sen. En ehkä tänään tai huomenna, mutta kuitenkin. En mä pääse siitä ajatuksesta eroon, jos mä en edes yritä todistaa itselleni sen olevan väärä. 

Lauantai, mä en tiedä oisko niitä sanoja sanottu muualla kun lauantai iltana ja yönä. Mä en tiedä. Mutta mä uskon ja toivon että ois, koska ne osu niin syvälle oikeeseen, ja osuu vieläkin. Ne sanat sai mut ajattelemaan, ja saa vieläkin. Tai ainakin mä uskon ja toivon että ne oli totta ja niitä tarkotettiin. 

Miks mä teen tästä näin vaikeen asian? Monet viime vuodet kun mulla on ollu huono päivä, vaikeeta, matto on vedetty jalkojen alta. Ihan mitä vaan, on ollu hyvä päivä, tapahtunu jotain. Tai ihan muuten ilman mitää erikoista asiaa. Niin en mä oo siitä kenellekkään sanonut, ne on ollu mun sisällä. Nyt vasta mä oon ruvennut puhumaan jotain, se on vähän kaikesta, mutta silti paljon enemmän mitä aiemmin. Enkä mä kenelle vaan oo puhunu. Ei niitä oo montaa jotka tietää ees vähän, ainakaan mun itseni sanomana. 

Mikä on se vaikee asia? Jos mä nyt muutan mun ajatukset sanoiksi, jos jotain uutta tulee mä en enää patois sitä sisälleni vaan sanoisin ääneen. Jos mä nyt teen sen niin sitä ei haluu enää menettää. Mun elämässä ei kukaan muu kun mun perhe ja sukulaiset oo pysyny ja niistäkin osa vaan osittain. Ja niistäkään mää en oo kenellekkään puhunut, ei ne tiedä miltä musta tuntuu. Ne on on mulle sukua, jos ne ei olisi emmä tiedä oisko ne enää pysynyt. Kun edes mun oma perheenjäsen ei kuunnellu mua kun mä yritin sanoa sille.
Niin tuntuu uskomattomalta että ihminen joka on täysin ulkopuolinen tai ei ulkopuolinen vaan ihminen jonka ei tarvis olla siinä, ihminen joka on siinä koska se haluaa tai emmä osaa selittää, ois valmis kuuntelemaan tai että se ois ystävä, ystävä. Sitä on tottunu ettei puhu omista asioistaan tai itsestään. On tottunu olemaan vaan taustalla. 

Se ettei tungettele, että voi puhuu omista ajatuksistaan, voi 
soittaa tai laittaa viestii, ei oo ei toivottu. Ne ajatukset mitä 
epäilee. Eikä noi riipu siitä ihmisestä vaan musta.

Kyllä mä mietin niitä ihmisiä ja niitten sanoja. Kun mä lähden rakentaa sitä täyttä luottoa niin ei sitä haluu enää peruuttaa ja 
menettää. Musta tuntuu pahalta että mä en oo luottanu täysin. Tai 
että ne mahtavia ihmisiä ja ne antanut mulle paljon, ja silti mä en 
vaan oo menny eteenpäin ja luottanut tai ehkä kyse ei oo etten luottais niihin ihmisinä vaan luotanko mä itteeni. Ei se johdu niistä ihmisistä, ei mitenkään. 

Mä en tiedä miten mä lähden rakentaa sitä täyttä luottoa. Ei se tapahdu yhdessä yössä, tai mä luulen niin. Mä haluun että se on aitoa ja luontevaa. Ei enää yhtään "koska mun on pakko" -välejä. En mä ajattele edes silti niin, en missään nimessä. En mä kävis itteni kanssa tätä kamppailua jos ajattelisin niin tai jos en oikeesti haluaisi. Se että on tottunu johonkin, siitä on tullu tapa. Mä vihaan muutoksia, vaikka mä tiedän että tää on muutos parempaan. Mun pitää luottaa itteeni ensin, mun pitää luottaa siihen että se onhyvä asia. Saada se varmuus ittelleni. Mä voin koko loppu elämäni seistä paikallaan, mutta luultavasti lopulta mä seison yksin. Jos ei vaan kun otan askeleen niin ainakin yritän etten olisi asioitten tai muutenkan yksin. 

Mä luulen että hyvä alku on puhua. Puhua niin että on aikaa sopivassa paikassa ja tilanteessa. On mulla asiaa, mun pitää vaan ylittää se kynnys. Mulla on ollut mahdollisuuksia puhua ja mä toivon että mä saan vielä kerran uuden tilaisuuden. Mun pitää tehä sen 
eteen jotain. Mä oon sanonut monta kertaa että mä teen niin, mutta 
en mä oo ikinä ennen ollut näin varma ja valmis. Mä oon miettiny 
tätä asiaa viime päivät niin paljon että jotenkin alkanu tuntuu että ei ne asiat selvii mun omassa päässä. Tajunnu ettei kenenkään tarvi selvitä täällä yksin, ei vaikka ois kuinka vahva. Kaikki elää omaa elämää, mutta ne ystävät, läheiset ja tärkeet ihmiset kuuluu siihen jokaisen elämään. 

Mä oon miettiny viime päivät paljon. Mulla on ollut aikaa, tuntuu että liikaakin. Mä oon hukassa, mitä pitäs tehdä, miten, koska. Mulla on yks määräänpää, mutta liikaa suuntii valittavana. Vähän kun ois labyrintissä ja yrittäis päästä pois. Jos joku vaan vois näyttää suunnan mihin pitää mennä, että saavuttaa sen mitä haluaa. 
Mä oon viiden päivän ajan kirjotellu ajatuksiani tähän tekstiin. Mä oon miettiny että mikä on se vaikee asia. Mä oon miettiny syitä ja ihan kaikkea. Mä puhunut monta kertaa että mun pitää luottaa heihin,  mutta ei. Mä luotan jo nyt. Mistä tää tuli? No, kun mulle tulee vaikee päivä, haluis puhua, ihan mitä vaan. Niin tosi usein mä meinaan laittaa heille viestiä, mä joskus kirjottanutkin se viestin valmiiks, mutta en lähettänyt. Mulle tulee halu puhua, niin mulle tulee yks ihminen mielee kenelle tekis mieli soittaa. Viime vuodet mä oon yksin selvinny asioista ja nyt avun pyyntö, se puhuminen jollekkin, se on auttamista. Se ettei tarvii selvitä yksin vaan vois päästä yli ja selvitä toisen auttamana. Se apu, avun vastaanotto, avun pyytäminen. Mä tiedän että pelkkä puhuminen auttaa mua, mutta se että ei pysty selvimään yksin ilman apua on ehkä se mitä mun luonne laittaa vastaan. Mutta jos mä haluan että ihmiset pysyy niin ei riitä että mä tiedän miten mä luotan heihin, miten ne on mulle
tärkeitä ja mitä niistä ajattelen. Ei se riitä, mun pitää näyttää se sama niille. 

Kun mä nään heitä mulle tulee aina tosi hyvä fiilis, tai että emmä tarkota että pelkästään kun on jotain puhuttavaa että mä haluisin nähä. Ei, vaan sillon kun en oo koulussa, töissä tai vaan kotona, kun en oo muuten vaan yksin niin tälläkin hetkellä suurin osa niistä kun mä nään jonkun töitten ja koulun ulkopuolella niin ne on he. Niin emmä tietenkään halua että ne mihinkään lähtis. Kun näkee muita ilman sitä että on töissä tai koulussa. Pitkään mä elin niin emmä nähny ketään koulun ulkopuolella, mä olin yksin viikot ja viikonloput. Kyl se merkitsee että näkee. Mutta kuinka kauan mä nään jos mä en muuta itteeni. Nii, siitä mä en haluu ottaa selvää.