Mä haluun pitää kiinni

Vaikka välillä tuntuu ettei mikään mee putkeen ja kaikki on huonosti niin taas mä tajusin tänä iltana hetki sitten että niitä hyviä asioita ja hyviä ihmisiä on myös. Ja se merkitsee enemmän. Mä oon taas vaan niin ilonen. En mä uskonu että mä tulisin näkee heitä eniten kaikista mun kavereista, ystävistä. En mä uskonu että he on ne jotka tietää enemmän kun muut, emmä ois uskonu että kaikki menee näin. Mutta mä oon enemmän kun ilonen siitä että just he on mun elämässä. Ilonen että just he tietää edes ne vähimmät asiat. Ilonen että mä nään niitä. Mä oon taas vaan ilonen ja kiitollinen.

Mä mietin välillä että miksi? Miten ne on pysyny vaikka oon ollut ja oon varmaan vieläkin välillä tosi no sellanen. Mutta emmä valita. Tää on taas hetki kun väsyttää, mutta siitä huolimatta jaksaa vaan hymyillä. Mä tiedän että mulla on vielä asioita joita voisin tehdä paremmin. Mutta siitä huolimatta tälläsenäkin mä haluun pitää kiinni. Ja mä toivon että he pysyy, aina. 

"Saatte mut hymyilee, ootte parhaita!"

"Mua kiinnostaa mitä sulle kuuluu ja miten sulla menee."

"Ehkä ajattelen ettei sua kiinnosta mitä sanon."

"Yks tosi fiksu ihminen sano mulle että ystävät kuuntelee."

"Oon niin kiitollinen ja ilonen."

"Oot ihan mahtava ihminen."

"Vaan jos se on okei, mä en haluu tunkea tai olla ylimääränen."

"Jossain tuolla pään sisuksissa on vaan ajatus että mitä sä ajattelet musta."

"Mulla ei oo moneen vuoteen ollu tätä tunnetta että mulla on oikeesti ystäviä."

"Kiitos."

"Mutta mä luotan sun sanoihin."

"Mä nähdään harvoin, liian harvoin."

"Sun sanat merkitsee mulle."

"Sä oot yks rohkeimmista ihmisistä joita tiedän."

"Haluun että nähään vielä."


Niin paljon sanottavaa, sanoja jotka on vaan paperilla. Mutta liian vähän rohkeutta, varmuutta, uskallusta. Miksi? Mä en tiedä. Mä en haluu mokata.

-------------------

Mä en varmaan koskaan oo sanonu ei yhdelle ihmisille, jos kyse on jostain isommasta asiasta. Mä tein sen eilen. Samalla tuntuu niin väärältä, mutta silti siltä että tein oikein. Tuntuu että vihdoin oon päässy pois siitä otteesta missä olin. Kuuntelin kaikki ne sanat vaikka mun ei ois tarvinnu, hyväksyin kaiken mitä se sano ja teki. Tein melkein mitä vaan mitä se halus. Ei enää. Sen mä oon päättäny. Mun ei tarvi, ei ois koskaan tarvinnutkaan. 

Se että kun tarpeeks kauan sanotaan jotain asioita niihin alkaa itekkin uskomaan. Mä en ennen ajatellu asian olevan niin, kunnes mulle sanottiin se. Mä jäin miettii sitä ja mitä jos mulle ei ois koskaan sanottu että se on sääliä tai että mulla ei oo ystäviä tai että en oo normaalia tai että tarviin hoitoa tai kaikki ne, niin oisinko mä koskaan ite ajatellu myös niin. Emmä tiedä. Turha sitä on enää miettii, mutta mä mietin välillä että koska se kaikki taas pahenee. Mä tiedän että mun ei tarvii kuunnella sitä enää mutta mä en tiedä pystynkö mä kävelee pois. Toivon ettei se vaan pahene tästä, ettei tarvi miettiä mitä sitä pitäs tehdä. 


-----------------

Mutta kun ei oo yksin, tekee asioita muitten kaa ja näkee ihmisiä niin pitää olla kiitollinen siitä. Ilonen, tai mä ainakin oon. Ilonen vaikka kaikki asiat ei menis aina nappiin ja vaikka ikäviä 
asioitakin on. Mä oon vaan niin ilonen ja niin super kiitollinen niille ihmisille että mä tekisin melkeen mitä vaan niiden vuoksi. 
Tuntuu että oon niille ihan hirveesti velkaa kaikesta, en mä pysty kiittää tarpeeks. Mä oon vaan niin ilonen siitä että mä saan nähä heitä. 

Tää on taas näitä iltoja kun kaikki hyvät asiat pyörii päässä. Ilta kun väsyttää mutta ei haluu nukahtaa koska haluu säilyttää tän hymyn. Ilta kun uskoo taas siihen että elämässä on enemmän hyvää. Ilta kun kaikki on hyvin. Mä toivon että mä voin joskus saada jollekin tän saman tunteen minkä he saa mulle. 

Mä olin isintyttö

Siinä missä jokasella on vaan yksi äiti niin jokasella on myös vaan yks isä. Jokasella myös erilainen suhde omaan isäänsä. Toisilla parempi ja toisilla huonompi.

Mun oma suhde oli tosi pitkään tosi hyvä. Iskä oli aina se kenen kanssa tehtiin kaikkea, käytiin laskettelemassa, ulkomailla, syömässä, golfaamassa, käytiin pelaa sulkapalloa, pelattiin playstationia, katottiin urheilua ja tehtiin ruokaa. Katottiin elokuvia ja sarjoja iltaisin. Puhuttiin puhelimessakin usein. Kerran käytiin kallossakin. Mä olin isintyttö. 

Kaikki alko muuttumaan pikku hiljaa. Ei enää katottu jääkiekkoa tai mäkihyppyä yhdessä. Yhä useemmin katoin elokuvat yksin ja tein ruuan vaan ittelleni. Molemmat teki virheitä. Mä esitin liian vahvaa, liian pitkään. Mä halusin että mun isä on onnellinen, ajettelin että jos se onnellisempi muualla kun kotona niin asian kuuluu vaan mennä näin. Jossain kohtaa se rupes vaan olemaan liikaa ja sillon viimisetkin yhteiset hetket katos. 

Mä tiedän että molemmat teki virheitä, mutta silti se että mun isäni myönsi jälkeenpäin tietosesti pakottaneensa mut muuttamaan pois tai se että se hän sano jälkeenpäin että tiesi kyllä etten viihdy yksin niin se herätti katkeruuden siihen ihmiseen. Emmä silti riitaa halunnu tai haluu vieläkään. Ei olla mitenkään lämpimissä väleissä. Nähdään tai puhutaan puhelimessa kerran tai kaks kuussa. Muutos siihen mitä meijän suhde oli ennen niin on iso. Kyllä mä kaipaan niitä aikoja. 

En mä haluis asian olevan näin, mutta kun toinen viettää melkein kaiken aikansa 300 kilometrin päässä ja käy sillon tällön täälläpäin pyörähtämässä niin ei oo kovin helppo tehtävä. Varsinkin kun tietää että seuraavan vuoden sisään hän asuu siellä 300 kilometrin päässä niin emmä tiedä. Vaikka eihän välimatka mitään estä tai ratkase niin emmä tiedä. Välillä mä mietin silti että haluunko edes enempää?  Mutta kai sitä tätäkin suhdetta pitää vaan koittaa parantaa. Taas asia mikä on helpommin sanottu kun tehty. 

Ennen mä katoin urheilua mun isän kanssa, mutta nyt kun oli MM-kisat toisaalla mä katoin niitä toisen ihmisen kanssa. Hänen kanssa puhuttiin ja arvosteltiin samalla tavalla kun iskäni kanssa aikasemmin. On ihminen joka korjas mun pyörän kun pyysin, ihminen jonka kanssa pelattiin. On niin ilonen siitä ja kiitollinen.

Mutta oli asiat nyt miten vaan niin en haluu rakentaa tulevaa valmiiksi. Kaikki voi vielä muuttua suuntaa tai toiseen. Se mitä tulee tapahtumaan tai mitä ei tapahdu on meistä kiinni. Jokaseen riitaan ja hyviin väleihin tarvitaan kaksi. Se on asia minkä mä oon oppinu. 

Me vaan ei osata olla kahdestaan

Mä siivosin eilen, kävin kaikki tavarat läpi ja löysin jotain joiden luulin heittäneeni jo roskiin. Löysin mun vanhat päiväkirjat ja ei niin vanhat tekstit. Mä luin ne tekstit ja voisin kirjottaa samallalailla vieläkin, ainakin suurimmaksi osaksi. Mä en tiedä pitäskö säästää ne vai heittää roskiin. Sitä tekstiä on paljon, ja haluisin ehkä näyttää ne joskus ihmisille kenelle oon osaa kirjotellu. Mutta toisaalta emmä tiedä. Ehkä toistaseksi vie säästän ne ja löydän uudestaan sitten taas jossain kohtaan. Ja ehkä joskus joku muukin lukee ne. 

Mä löysin kaiken synttäreiltäni. Super ihanaa tekstiä sieltäkin muitten kirjottamana löysin. Saispa sen päivän vie takas, ainoo mitä muuttaisin ois että yks ihminen ois mukana ketä siellä ei sillon ollu. Oli pakko koittaa sitä mun mekkoa mikä oli mulla sillon päällä, ei sen jälkee oo ollu kertaakaan päällä. Löysin puhelimen kätköistä myös nii ihanan näköstä ja kuulosta video materiaalia tolta päivältä että se päivä takas nyt kiitos heti. 

Kun mä luin mun päiväkirjoja yläasteelta ne oli täynnä huonoja asioita, jotain yksittäisiä hyviä juttuja oli mainittu mutta ei paljoo muuta. Ja kun luin noita mitä oon kirjottanu nyt viimisen vuoden sisällä niin ne on sellasta positiivisuutta ja toivoa vaan täynnä että miten paljon ne kaikki on vaan merkinny. Enkä mä ehkä tajunnu miten paljon ne on vaikuttanut, en mä kirjottais niin jos oikeesti tarkottais. Tajuu taas miten ne kaikki pienet hetket ja sanat on merkannu ja miten ihania jotkut ihmiset voi vaan olla.

Tänään jatkoin vielä siivoomista ja menin sen jälkeen sitten kaupunkiin. Ajattelin että pitkästä aikaa tekis sen ihmisen kanssa jotain ja sais ehkä taas kaiken ainakin osittain siihen mihin pari kuukautta sitten jäätiin, mutta ei. Me ei vaan osata olla kahdestaan. Enkä mä tiiä mitä pitäs tehdä. Mä en riitele kenenkään muun kanssa. En tiiä. Ehkä meijän pitää olla vaan vähemmän kahestaa tai yrittää vaan uudelleen ja uudelleen. Mutta ei hirveesti silti jaksais riidellä. Sitä vaan haluis että kun on paljon vaan töissä ja kotona että sillon kun näkee ihmisiä ja tekee muutakin että sen jälkeen ei ois tunne että ei ois pitäny nähdä. Mutta ehkä ens kerralla menee paremmin. Mutta kai se vaan kun tarpeeks taas vaan näkee niin ne turhat riidatkin loppuu. Tai ainakin mä toivon niin. 

Miten muuten, emmä tiiä. Pää on taas niin täynnä ja sekasin asioista että en tiiä mitä pitäs ajatella tai tehdä. Jos joku vaan kertois sen mulle tai jos näkis tulevaan, ei tarvis miettii miten kaikki kaikkeen tulee vaikuttamaan. Mutta sen näkee ajan kanssa. Pitää ite vaan koittaa tehdä, toimia ja puhua niin että ei oman itsen takia käyn niin mitä ei itse toivo. Ehkä helpommin sanottu kun tehty, mutta yritetään.

 

En varmaan koskaan unohda tota päivää. Sitä miten luulin että joudun oleen töissä sen illan, miten istuin silmät sidottunu autossa, enkä tienny kenen se on, sitä miten siellä oli ne ihmiset. Se oli ihan huippu ilta! Seuraava viihteellä olo ilta on yhtä kiva tai ainakin melkein. Mä päätin sen just nyt! 

Jokasella on vaan yksi äiti, tai ainakin melkein jokaisella. Toiset on paremmissa väleissä äitinsä kanssa kun toiset. Toiset näkee omaansa päivittäin, toiset kerran kuussa. Toinen kertoo kaiken äitillensä, toinen ei kerro mitään. Toinen on äitinsä kanssa kuin kaveri, toinen kun vihollinen. Kaikilla on erilainen suhde omaan äitiinsä. Mun oma suhde on ollut tosi vaihteleva, ei koskaan kovin läheinen. Monen asian merkityksen ja tärkeyden tajuaa usein vasta kun pelkää että menettää, niin kävi nytkin.

Mä en koskaan kertonu mun äitille minkälaista mulla oli koulussa, mä valehtelin että kaikki on hyvin. Sanoin meneväni kavereilla vaikka oikeesti menin usein yksin kävelemään. Mä en halunnu että hän sais tietää. Mä en tiedä tietääkö vieläkään. 

Mun vanhemmat eros kun mä olin 15. Se oli mulle kova paikka, sillon tuntu että koko mun maailma hajosi. Musta tuntu sillon että kun mut jätettiin koulussa yksin niin nyt myös mun äiti jätti mut yksin. Mä yritin hyväksyä sitä, mutta mä en vaan pystyny. Mä olin vaan niin rikki ja mä alotin vihan pidon. Se kesti kaksi vuotta. Mä en puhunu tai jos puhuin olin tosi tyly, en halunnu nähä mun omaa äitiä, eikä oikeen nähtyykkää. Mä kadun mun käytöstä jälkeenpäin niin paljon. 

No, onneksi mä tajusin tarpeeksi pitkän ajan jälkeen miten turhaa mun käytös oli, miten ilkee mä olin ollut. Mä korjasin välini, en koskaan pyytäny anteeksi, mutta mä halusin mun äidin takasin.

Me oltiin taas väleissä nähtiin kerran viikossa tai kerran kahessa viikossa, soiteltiin sillon tällön. Mä olin tyytyväinen siihen, mä näin mun äitiä. Enkä mä osannu ajatella edes enempää, ei se koskaan ennenkään oo ollut sen enempää. Ei mun äiti oo tienny mitä mun elämässä sen enempää tapahtuu. 

Mulle oli vaikee ajatus että mun äitillä ois uusi miesystävä. Mutta se jos mikä on ollu asia minkä oon halunnu hyväksyä. Mä en oo koskaan oo ollu ilkee hänelle, ainakaan mielestäni. Enkä mä edes haluis olla. Mukava ihminen ja ihana tytär hällä. Vaikea ois kuvitella ettei heitä enää näkisi. 

Mä haluun ja aion nähdä mun äitiä nyt useemmin kun aiemmin. Mä haluun viettää aikaa hänen kanssa, puhua niitä näitä ja pitää kiinni mun äidistä. Mä ajoin sen pois jo kerran enkä tee sitä enää koskaan uudestaan. Koskaan ei tiedä mitä aika tullessaan, puol vuotta on toisaalta pitkä aika mutta toisaalta niin lyhyt. Sitä toivoo parasta mutta kaikki on aina mahdollista. Vielä kun on aikaa, varmaa aikaa niin mä haluun käyttää sen ajan hyvin.

	Hyvä kirjotus! Voi kun kaikki ymmärtäis sanan ystävä samalla tavalla.. "Kuinka usein ystävää nähdään? Kuinka usein puhutaan? Onko väliä jos nähdään harvemmin, onko se sillon ystävyyttä?" .. niimpä, osuit naulan kantaan tossa kohtaa ja muutenkin koko tekstissä ! Ihana teksti. kohteessa Koska ystävät tekee niin ❤️ Poista sisältö | Poista | Roskaposti Mä sain tohon ystävyys tekstiin kommentin. Se oli wou- fiilis koska toinen kommentti ikinä. Mutta suuri kiitos!! Mutta se ei ollu pointtina. Mä en tiedä mitä toi kommentoija tarkotti tai miten hän ymmärsi ton kohdan minkä hän lainasi mun tekstistä. Mutta mä tarkotin sillä siis sitä että mun mielestä se kuinka usein nähdään, puhutaan, ollaan yhteyksissä niin ei kato sitä ettei vois olla ystävä. Koska mä oon ite esimerkiksi joidenkin kanssa mun mielestä melko vähän yhteyksissä, en nää kovin usein ja näin. Mutta ei se tarkota mulle ettei se vois olla ystävyyttä. Tottakai se voi olla ja on.  Ehkä se että osaa täydentää toisen lauseet loppuu ja lukee toisen ajatukset ja tietää mitä mikäkin ilme toisella tarkottaa vaatii enemmän. Se vaatii aikaa ja näkemistä ja sitä että ollaan paljon yhteyksissä. Mutta mun mielestä ystävyyttä voi olla erilaistakin eikä se mun mielestä oo mitenkään väheksyttävämpää. Mutta toi ajatusten luku ystävyys on jotenkin ihanaa seurata vierestäkin, en mä sillä tarkota siis ettei se ois enemmän ystävyyttä. Mä en osaa taas selittää. Mutta siis jokainen ystävyys on mun mielestä tärkee ja arvostettava, riippumatta siitä että nähdäänkö joka päivä vai kerran kuussa. Mutta en mä nyt tietenkään tolla tarkota sitä etten haluis nähdä, puhua, olla yhteyksissä tai että haluisin sitä vaan harvoin. Ei, ei. Päinvastoin koitan parantaa sitä omalta osaltani, olla aina vaan parempi toinen.	Anonyymi	28.2.2015