Siinä missä jokasella on vaan yksi äiti niin jokasella on myös vaan yks isä. Jokasella myös erilainen suhde omaan isäänsä. Toisilla parempi ja toisilla huonompi.
Mun oma suhde oli tosi pitkään tosi hyvä. Iskä oli aina se kenen kanssa tehtiin kaikkea, käytiin laskettelemassa, ulkomailla, syömässä, golfaamassa, käytiin pelaa sulkapalloa, pelattiin playstationia, katottiin urheilua ja tehtiin ruokaa. Katottiin elokuvia ja sarjoja iltaisin. Puhuttiin puhelimessakin usein. Kerran käytiin kallossakin. Mä olin isintyttö.
Kaikki alko muuttumaan pikku hiljaa. Ei enää katottu jääkiekkoa tai mäkihyppyä yhdessä. Yhä useemmin katoin elokuvat yksin ja tein ruuan vaan ittelleni. Molemmat teki virheitä. Mä esitin liian vahvaa, liian pitkään. Mä halusin että mun isä on onnellinen, ajettelin että jos se onnellisempi muualla kun kotona niin asian kuuluu vaan mennä näin. Jossain kohtaa se rupes vaan olemaan liikaa ja sillon viimisetkin yhteiset hetket katos.
Mä tiedän että molemmat teki virheitä, mutta silti se että mun isäni myönsi jälkeenpäin tietosesti pakottaneensa mut muuttamaan pois tai se että se hän sano jälkeenpäin että tiesi kyllä etten viihdy yksin niin se herätti katkeruuden siihen ihmiseen. Emmä silti riitaa halunnu tai haluu vieläkään. Ei olla mitenkään lämpimissä väleissä. Nähdään tai puhutaan puhelimessa kerran tai kaks kuussa. Muutos siihen mitä meijän suhde oli ennen niin on iso. Kyllä mä kaipaan niitä aikoja.
En mä haluis asian olevan näin, mutta kun toinen viettää melkein kaiken aikansa 300 kilometrin päässä ja käy sillon tällön täälläpäin pyörähtämässä niin ei oo kovin helppo tehtävä. Varsinkin kun tietää että seuraavan vuoden sisään hän asuu siellä 300 kilometrin päässä niin emmä tiedä. Vaikka eihän välimatka mitään estä tai ratkase niin emmä tiedä. Välillä mä mietin silti että haluunko edes enempää? Mutta kai sitä tätäkin suhdetta pitää vaan koittaa parantaa. Taas asia mikä on helpommin sanottu kun tehty.
Ennen mä katoin urheilua mun isän kanssa, mutta nyt kun oli MM-kisat toisaalla mä katoin niitä toisen ihmisen kanssa. Hänen kanssa puhuttiin ja arvosteltiin samalla tavalla kun iskäni kanssa aikasemmin. On ihminen joka korjas mun pyörän kun pyysin, ihminen jonka kanssa pelattiin. On niin ilonen siitä ja kiitollinen.
Mutta oli asiat nyt miten vaan niin en haluu rakentaa tulevaa valmiiksi. Kaikki voi vielä muuttua suuntaa tai toiseen. Se mitä tulee tapahtumaan tai mitä ei tapahdu on meistä kiinni. Jokaseen riitaan ja hyviin väleihin tarvitaan kaksi. Se on asia minkä mä oon oppinu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti