Vaikka välillä tuntuu ettei mikään mee putkeen ja kaikki on huonosti niin taas mä tajusin tänä iltana hetki sitten että niitä hyviä asioita ja hyviä ihmisiä on myös. Ja se merkitsee enemmän. Mä oon taas vaan niin ilonen. En mä uskonu että mä tulisin näkee heitä eniten kaikista mun kavereista, ystävistä. En mä uskonu että he on ne jotka tietää enemmän kun muut, emmä ois uskonu että kaikki menee näin. Mutta mä oon enemmän kun ilonen siitä että just he on mun elämässä. Ilonen että just he tietää edes ne vähimmät asiat. Ilonen että mä nään niitä. Mä oon taas vaan ilonen ja kiitollinen.
Mä mietin välillä että miksi? Miten ne on pysyny vaikka oon ollut ja oon varmaan vieläkin välillä tosi no sellanen. Mutta emmä valita. Tää on taas hetki kun väsyttää, mutta siitä huolimatta jaksaa vaan hymyillä. Mä tiedän että mulla on vielä asioita joita voisin tehdä paremmin. Mutta siitä huolimatta tälläsenäkin mä haluun pitää kiinni. Ja mä toivon että he pysyy, aina.
"Saatte mut hymyilee, ootte parhaita!"
"Mua kiinnostaa mitä sulle kuuluu ja miten sulla menee."
"Ehkä ajattelen ettei sua kiinnosta mitä sanon."
"Yks tosi fiksu ihminen sano mulle että ystävät kuuntelee."
"Oon niin kiitollinen ja ilonen."
"Oot ihan mahtava ihminen."
"Vaan jos se on okei, mä en haluu tunkea tai olla ylimääränen."
"Jossain tuolla pään sisuksissa on vaan ajatus että mitä sä ajattelet musta."
"Mulla ei oo moneen vuoteen ollu tätä tunnetta että mulla on oikeesti ystäviä."
"Kiitos."
"Mutta mä luotan sun sanoihin."
"Mä nähdään harvoin, liian harvoin."
"Sun sanat merkitsee mulle."
"Sä oot yks rohkeimmista ihmisistä joita tiedän."
"Haluun että nähään vielä."
Niin paljon sanottavaa, sanoja jotka on vaan paperilla. Mutta liian vähän rohkeutta, varmuutta, uskallusta. Miksi? Mä en tiedä. Mä en haluu mokata.
-------------------
Mä en varmaan koskaan oo sanonu ei yhdelle ihmisille, jos kyse on jostain isommasta asiasta. Mä tein sen eilen. Samalla tuntuu niin väärältä, mutta silti siltä että tein oikein. Tuntuu että vihdoin oon päässy pois siitä otteesta missä olin. Kuuntelin kaikki ne sanat vaikka mun ei ois tarvinnu, hyväksyin kaiken mitä se sano ja teki. Tein melkein mitä vaan mitä se halus. Ei enää. Sen mä oon päättäny. Mun ei tarvi, ei ois koskaan tarvinnutkaan.
Se että kun tarpeeks kauan sanotaan jotain asioita niihin alkaa itekkin uskomaan. Mä en ennen ajatellu asian olevan niin, kunnes mulle sanottiin se. Mä jäin miettii sitä ja mitä jos mulle ei ois koskaan sanottu että se on sääliä tai että mulla ei oo ystäviä tai että en oo normaalia tai että tarviin hoitoa tai kaikki ne, niin oisinko mä koskaan ite ajatellu myös niin. Emmä tiedä. Turha sitä on enää miettii, mutta mä mietin välillä että koska se kaikki taas pahenee. Mä tiedän että mun ei tarvii kuunnella sitä enää mutta mä en tiedä pystynkö mä kävelee pois. Toivon ettei se vaan pahene tästä, ettei tarvi miettiä mitä sitä pitäs tehdä.
-----------------
Mutta kun ei oo yksin, tekee asioita muitten kaa ja näkee ihmisiä niin pitää olla kiitollinen siitä. Ilonen, tai mä ainakin oon. Ilonen vaikka kaikki asiat ei menis aina nappiin ja vaikka ikäviä
asioitakin on. Mä oon vaan niin ilonen ja niin super kiitollinen niille ihmisille että mä tekisin melkeen mitä vaan niiden vuoksi.
Tuntuu että oon niille ihan hirveesti velkaa kaikesta, en mä pysty kiittää tarpeeks. Mä oon vaan niin ilonen siitä että mä saan nähä heitä.
Tää on taas näitä iltoja kun kaikki hyvät asiat pyörii päässä. Ilta kun väsyttää mutta ei haluu nukahtaa koska haluu säilyttää tän hymyn. Ilta kun uskoo taas siihen että elämässä on enemmän hyvää. Ilta kun kaikki on hyvin. Mä toivon että mä voin joskus saada jollekin tän saman tunteen minkä he saa mulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti