kutsumua

Mitä jos menetän heidät?

Elämässä tapahtuu muutoksia, halusi tai ei. Kaikki ei oo itsestä kiinni, eikä niihin voi vaikuttaa vaikka kuinka haluisi. Vaikka haluisi että kaikki pysyisi ennallaan, on joskus mahdotonta saada sitä pysymään.

Nyt on sitten muutoksia edessä. Ja kyllä, en haluaisi tätä tapahtuvan. En tiedä mitä teen, mihin meen. Miten selviin ja millä. Tuntuu että seinät oli jo tovin pystyssä ja nyt ne on taas maassa. Mutta kai tää elämä tällästä sitten vaan on. Muutoksia, myös niitä mitä ei haluaisi.

Samalla kun en tiedä mitä teen, samalla on pieni pelko. Menettämisen pelko. En haluaisi menettää nyt kun on aina tulossa vaan tärkeemmäks. En haluaisi menettää häntä, heitä. 

Mitä jos palaan takaisin vanhaan? Viihdyin täällä. Jos mahdollisuutta ei ole muuhun kuin vanhaan palaamiseen. Mä en halua. Pois suljettu vaihtoehto! Mä en halua palata pitämään pystyssä omakotitaloa, mä en halua jatkuvaa tyhjyyttä mun ympärillä, mä en halua olla taas jatkuvasti yksin.

Mä yritän miettiä hyviä asioita tässä. Mutta epävarmuus ja pieni pelko kaikesta on päällimmäiseenä mielessä. Mitä jos kaikki palaa entiselleen? Mitä jos mun välit heihin katkee? Mitä jos en nää enää heitä? Mitä jos menetän heidät? Mitä jos en selvii? Mitä jos en oo valmis tähän? 

Mutta jos toinen tekee päätöksen, joka ei itseä mielytä. On turhaa alottaa vihanpito. Mitä se auttaa? Ei mitään. Ehkä vaan asiat kannattaa yrittää selvittää. Miettiä mitä tuleva tuo. Kai se päätös on vaan hyväksyttävä, halusi tai ei. 

Menneisyyden peikko

Tää on teksti, jota mun ei ikinä pitäny julkasta. Teksti jonka kirjotin tosi kauan sitten. Miks julkasen tän nyt? Koska haluun tosta kaikesta eroon, haluun jättää ton kaiken taakse. En halunnu julkasta tätä, koska halusin haudata kaiken ton, mutta se ei oo tuottanu tulosta, joten on aika muuttaa suunnitelmaa. 

--------------------------------------------------------------------

Katoin äsken netistä Duudsonit tuli taloon jakson, jossa mentiin Kemiin ja aiheena oli ikuisuus ongelma; kiusaaminen. Se oli jotenkin ihan hirveetä katsoa miten niin pieni poika kärsii. Mä itkin vähän väliä, siinä oli niin paljon tuttua.

Mun luottamus ihmisiä kohtaan, varsinkin uusia ihmisiä, meni täysin palasiksi ylä asteella. Aina kun luotti johonkin selkä käännettiin, ei otettu enää mukaan, jätettiin yksin. Pikku hiljaa luottamus katosi ja musta tuli tosi varautunut, en halunnu enää ees luoda uusia ystävyys suhteita. Oli paljon helpompaa olla yksin niin ei tarvinnut pettyä. 

Ylä asteella aina iltaisin kirjoitin päiväkirjaa, kirjoitin usein mitä toivoin seuraavalta päivältä. Se mitä kirjoitin, mitä ylä-aste ikäinen Juuli kirjoitti on sellaista luettavaa etten tahtoisi kenenkään enään kirjoittavan sellaista. Toive päivästä toiseen on ettei joutuisi taas seisomaan välitunnilla yksin, että ruokalassa ei olisi se viimeinen joka ei mahdu samaan pöytään, se että joku olisi ystäväsi, aidosti. Kun luovuttaminen tuntui vaihtoehdolta.

Luin vanhoja päiväkirjojani kyyneleet silmissä, kunnes en enää pystynyt. Ehdin lukea vain parin päivän tekstit ja se oli liikaa. Ne kaikki muistot pursui mieleen, se millaista elämä silloin oli, se kaikki ikävyys tuli takaisin ajatuksiin. Ne sanat niillä sivuilla, osa oli todella karua luottevaa, etten ees muistanu olleeni niin pohjalla ja niitä sanoja en halua edes julkaista, mutta tässä jotain jotka kertovat tilanteestani silloin: 

"En mä pyytänyt paljoo, en rahaa tai rikkautta, hieman vain rakkautta." 

"Yksinäisyys, miksei ystäviä mulla oo?"

"Mitä tehnyt väärin oon ansaitsevani tämän?"

"Jos annat mulle mahdollisuuden olla ystävä, näytän etten hirviö oo."

"En haluu kuuta taivaalta, en tähtiä otavan vaan saada ees yhden ystävän välittävän."

"En tiedä mitä teen väärin, miks kukaan ei viihdy mun kaa? Tuntuu että mus on jotai vikaa."

"Haluaisin viettää aikaa ystävien kaa. Haluaisin saada nuoruuden, jossa on jotain muisteltavaa."

"En halua mennä huomenna kouluun taas pahoittamaan mieltäni ja toteamaan että ei musta tykätä."

"Tiedän että oon huomenna taas ihan yksin."

"Kenessäkään ei voi olla niin paljoo vikaa että ois huono ystävä."

"Jos joskus löydän tosi ystävän lupaan etten koskaan päästä hänestä irti."

"Toivon että saisin ees yhden ystävän."

"Mikä mussa on vikana, miksei mua voida ottaa mukaan?"

"Miksi muut on mua parempia?"

"Kumpa oisin vielä ala-asteella, sillon onnellisuus ei ollut kiinni ystävien puutteesta."

"Joillakin on jonoksi asti ystäviä, mulla ei oo ketään"

"Oon aina luullut että perhe ei jätä mua koskaan, olin väärässä"

"Mun veli (tässä kohtaa oli nimi) sano että eihän sulla oo ees 
kavereita, hanki elämä. Muutkin huomaa jo tän."

"En haluu herätä huomiseen, mutta vielä vähemmän haluan luovuttaa."

"Vaikka nyt oon heikko niin joskus oon vielä vahva, tosi vahva."

"Elämä voittaa loppujen lopuksi, jos vain ei anna koskaan periksi."

Eihän mun päiväkirja ollut täynnä vaan ikäviä asioita, mutta pääosin silti. Miten yksin olo voi vaikuttaa ihmiseen niin paljon, miten se 
voi saada ihmisen niin pohjalle.

Olin koulussa yksin, en ollut vapaa-ajalla kavereiden kanssa. Mun ainoo seura ja paikka jossa en ollut yksin oli mun perhe, koti. Kunnes kolme joulua taaksepäin tapahtui ehkä pahimpaan paikkaan koskaan mun vanhempien ero. Ajatus nyt olen aina vaan yksin heräsi henkiin ja aloitin vihan pidon. Ainoana syynä oli etten halua että mut taas kerran jätetään, mieluummin mä jätän. 

Vuosia on kulunut, mutta mä en vieläkään pysty luottaa siihen että ihmiset aidosti haluaa viettää mun kanssa aikaa, mä vieläkin syvällä sisälläni pelkään että se alkaa taas ja joutuisin kokemaan sen kaiken uudelleen. Mä oon varautunut, en lähde kaikkeen mukaan, jään toisinaan kotiin, mieluummin kun menen muiden mukaan, varsinkin jos porukka on vähänkään tuntemattomampaan ja myös vaikka se olisi ihan tuttua. En halua enää jäädä ulkopuoliseksi, en halua että mut "eristetään" muusta porukasta, en halua kokea sitä että mut jätetään yksin. 

Moni ajattelee; mukaan vaan ei se niin vaikeeta ole, mutta ei se mee niin. Ei sitä unohda ikinä, eikä sitä oo niin helppo vaan sivuuttaa ajatuksissa. Vaikka aidosti haluaisin mennä johonkin mukaan pää vain väkisin vetää ajatukset väärään suuntaan ja keksin itselleni syyn kieltäytyä, syynä menneysyyden peikko; jäät taas yksin, olet yksin ihmisjoukossa. On siis helpompi jäädä pois niin ei tarvitse pettyä. En halua olla porukassa, mutta silti ulkopuolella, sen niin monesti kokeneena mieluummin jään suoraan pois. En sano että aina jään pois, mutta liian usein silti.

On myös tilanteitä kun en haluaisi lähteä lainkaan pois. Se kun on aidosti läheisen ihmisen kanssa vaikka tekemättä mitään. Ne pienet asiat ja se oikea seura, ne on niitä mistä mä nautin eniten. Ei näitäkään ihmisiä liiaksi oo mutta yksikin on jo jotain. Onhan niitäkin ihmisiä, joilla ei ole edes sitä yhtä.

Sitä miettii että miksi ei voi luottaa kavereihin? Miksi ei voi luottaa siihen että he haluavat viettää kanssasi aikaa? Elämässä kaveri suhteet vaihtuvat jatkuvasti, ystävät ovat ikuisia. Näitä ystäviä on elämäsäni vain pari, ja vain heihin luottamukseni on lähes ehjä. Kaverit, se vain on niin, vielä. Aika parantaa asioita ja niin varmasti myös tämän, toivottavasti.