Parhaimmat ihmiset mun elämään

Mulla on ollut tänään hyvä päivä. Ehkä tää muutto on saanu ne mun kaikki mitä jos - ajatukset pois, ja vihdoin mun ajatukset lepää, ainakin toistaseks. Mä oon tänään nähny ja kuullu niistä ihmisistä, jotka ihan turhaan pelkäsin menettää. Mä oon tajunnu ehkä nyt viimein että he on ja pysyy. Toki siihen tarvitaan kaksi, mun täytyy vaan muistaa se.

Kuukauden päivät oon näitä päiviä ootellu kauhulla, ja kun ne vihdoin on täällä tuntuu että mun ajatuksista ois pudonnu iso musta kivi. Mä en tiedä miksi yhtäkkiä en ajattele enää niin. Mihin ne ajatukset siitä että menetän on kadonnu? Tai se että kaikki palaa siihen mitä ne joskus oli? Ei, ei, ei! Ei mun tarvii miettii sellasia, niin ei tuu käymään! Onko vihdoinkin kaikki mun ajatukset tajunnut sen? 

Vaikka mun ajatukset on muuttunu, niin onhan tää vähän haikeeta. Vaikka ehdin asua siellä vaan kolme kuukautta, niin silti. Siinä kolmessa kuukaudessa oon saanu niin paljon;
>uusia tuttavuuksia
>tärkeitä ihmisiä
>luottamusta
>rohkeutta
>paikan jossa viihdyin
>tunteen että kuuluu johonkin
>parhaimmat ihmiset mun elämään

Mutta niin se vaan menee

Nyt se sitten alkaa. Onhan tää vähän haikeeta, mutta loppujen lopuks tää ois joskus ollu edessä. Eikä asiat tuu liikaa muuttuu. Mä tiedän sen. Tuun silti kaipaamaan sitä kun istuttiin vaan ja katottiin televisiota, ei tarvinnu puhua mitään. Sitä aikaa vaan kun oli kotona, ja tiesi että loppujen lopuksi joku tulee jossain vaiheessa. Sitä kun näki ne ihmiset päivittäin, mä tuun kaipaa sitä. Mutta kaipaahan sitä paljon muutakin. Ei he tuu katoo mun elämästä, miks tulis? Heitä näkee harvemmin, mutta niin se vaan menee. 

Kaikesta huolimatta, mä tiedän että tää ois ollu edessä kumminkin, ja että asiat nyt vaan muuttuu. Mutta silti mä en oo innoissani tästä, ne kuukaudet mitkä sain asua tuolla oli vaan niin ihanat että tuntuu vaikeelta luopua siitä. Tuntuu tää muutenkin vaikeelta, mä en haluis purkaa noita laatikoita, mä en vaan haluis tätä vielä. Vain minä ja asunto. Tää on totta ajatuksista huolimatta.

Mulla on mahtava viikonloppu takana. Parhaimmat ihmiset. Kivaa oli. Viimoset viikonloput on muutenkin ollu tosi mahtavia. Ja vaikka nyt asunkin täällä niin ei ne nyt mihinkään katoo, miks se missä asuu muka vaikuttais siihen? Tai tottakai varmaan jotenkin vaikuttaa, mutta ei kokonaan. 

Mutta alku viikosta vielä siivoomaan vanha koti, ja sitten se on taakse jäänytta vasta. Ja vaikka nyt sen johdosta jotkin asiat muuttuu vaikka en tahtois, niin ehkä myös jotkin asiat muuttuu paremmaks tän johdosta. Ei tää ehkä oo vaan huono asia. Ehkä.

Mutta joka tapauksessa, tää on nyt tämä. Pitää uskoo se, ja jatkaa vaan eteenpäin. Niin moni ihminen on sanonu mulle että en tuu menettää ketään, joten kyllä mä sen jo uskon. Ja oonhan mä sen syvimmässä itsessäni tienny koko ajan, mutta sitä sisintä on vaikee kuunnella, kun pinta ajatukset rullaa niin lukaa,

Mutta uus viikko alkaa huomenna uudessa tilanteessa. Vähän positiivisuutta kehiin, ja olla koko ajan murehtimatta mitä tulevan pitää. Viimiset kuukaudet on ollut mahtavat, ja oon tutustunu niiiin moneen uuteen ihmiseen sinä aikana, että edes siitä pitää olla ilonen. Parhaat kuukaudet, ja parhaus jatkuu vielä tästäkin!! 

Valoisimmat kuukaudet aikoihin

Joskus tulee tunne että kumpa ois nyt vaan ollu hiljaa tai tekemättä jotakin, mutta musta tuntuu että mulle käy useemmin toisten päin. Oon hiljaa ja en tee mitään, ja myöhemmin mietin mitä ois pitäny sanoa tai tehdä. Mutta se nyt on vaan niin vaikeeta, mun aivot käy niin hitaalla. Tätä tapahtuu mulle niin usein. Tää on Yks asia missä haluun kanssa muuttua. Ärsyttää aina jälkeenpäin kun en sanonut tai tehnyt jotain mitä ajattelin. 

Tänään on ollut hyvä päivä. Nää on niitä päiviä mitä tuun kaipaa. Mä en voi olla ajattelematta, sitä kun ovesta ei tuu enää ihmisiä, sieltä ei tuu ketään muuta kun mä. Ei ketään noista kolmesta, tai ketään muutakaan. Ei siellä missä ikinä oonkaan asunu oo käyny ketään. Mutta silti mä uskon sisälläni että ajatukset on vääriä. Mun ajatukset on niin sekavia ja riitaisia, että en ota niistä mitään selkoo. Kai se johtuu epävarmuudesta, en tiedä miten asiat tulee muotoutumaan, ja sitten käyn kaikki vaihtoehdot päässäni läpi.

Viikko. Koko ajan se tulee vaan lähemmäks, ja mä en tiedä mitä pitäs ajatella. Välillä on ajatus että jees ei tässä mitään, välillä taas tulee ne kauhukuvat mun ajatuksiin ja haluisin pysäyttää ajan tähän viikkoon. 

On niin vaikeeta lähtee paikasta, jossa viihty. Paikasta, joka käänsi mun ajatukset toiseen suuntaan. Paikasta, jossa mä näin noita ihmisiä. Paikasta, jossa toi yks on tullu mulle niin tärkeeks.

Mutta niinhän se on että asiat muuttuu, halusi tai ei. Nyt on tän kodin loppu käsillä ja uuden aluilla. Ehkä pitäs olla murehtimatta tulevaa, ja kattoa mitä tuleva tuo tullessaan. Nii, kumpa vaan osaisinkin. 

Mä tiedän että jos on kaks ja molemmat on toinen yks, niin asiat ei muutu liikaa. Mä tiedän ettei asiat muutu liikaa. Miks mä päästäisin irti mulle tärkeistä ihmisistä? En miksikään. Kumpa mulla olis vielä rohkeutta näyttää miten paljon mä oikeesti välitän. 

Tää aika jonka oon täällä asunu on antanu mulle paljon. Niin moni on saanut mut hymyilemään ja iloseks tänä aikana kun oon asunu täällä. Ihan pienillä asioilla. Kuten; puol tuttu ihminen tulee vastaan ja sanoo muutakin kuin moi tai se kun kysyttiin tuuks sä? Kaikki ne ihmiset, mä oon niin kiitollinen että oon saanu olla täällä. Nää kuukaudet täällä on ollut valoisimmat aikoihin mun elämässä. Mä toivon että tää sama valo jatkuu vielä muuton jälkeenkin.

Mä aion ja haluan luottaa

Viikonloppu on taas ohi ja viikko edessä. Mulla oli kiva viikonloppu. Perjantaita pelkäsin vähän, koska ne ihmiset ei ollu mulle tuttuja. Mut mä huomasin että ihan turhaan. Mulla oli kivaa. Oli lauantainakin ihan kivaa mutta perjantai ja lauantai oli niin erilaiset. 

Musta tuntuu samalla että mä selviin siitä että asun pian yksin, asiat ei muutu liikaa ja tuun näkee samoja ihmisiä kun nytkin. Mutta silti mua pelottaa että kaikki palaa siihen mitä se oli ennen kun tulin tänne asumaan. Vaikka mä luotan siihen että mä nään niitä kyllä vielä ja että asiat muuttuu, tottakai, mutta ei liikaa. Niin silti se miten menneysyydessä asiat on mennyt tulee ajatuksiin.

Nää kuukaudet mitkä oon täällä saanut olla on ollut ihanat. Mä oon tuntenu kuuluvani johonkin. 

Tähän asti mä pääsin kunnes ovi kävi ja s ja k tuli. Ne piristin mun päivän. Oon koko päivän vaan saanu kuulla miten en sais olla täällä.  

Mä olin niiiin ilonen kun ne tuli, ja vielä enemmän kun ne ei lähteny heti pois, kun katottiin elokuva. Ei kukaan voi olla tollanen, hyvässä mielessä. Mä en haluu näyttää vielä sitä miten iloseksi tulin koska en haluu pettyy. Kaverit koulusta on mulle ihmisiä joiden kanssa sovitaan kolme viikko aikasempaa koska nähään, mutta tää kun tuli ihan yllättäen se sai mut niiniiin iloseksi. 

Päivä on muuten ollu ihan huono, mutta kun mulla on vielä viikko aikaa olla täällä ja nähdä vielä noita ihmisiä. Mä pelkään että tää viikko jää vikaks, joten mä en haluu tehdä heistä vielä entistä tärkeempiä mulle. Mä haluun olla ensin varma että me nähdään vielä molempien kanssa. 

Mä haluisin vaan kiittää molempia, haluisin halata. Mä haluisin että ne tietäis miten iloseks tulin kun ne tuli. Mä oon vaan noitten kaverin pikkusisko ja niistä on tosi lyhyessä ajassa tullu mulle tärkeitä, vaan sillä että ne on samassa tilassa. Ei tarvii puhua, mä pidän noista kahdesta. 

Jos vaan mulla ois enemmän rohkeutta näyttäisin mitä ajattelen, mutta kun ajattelen sanoa jotain mä pelkään että mokaan ja menetän. Mä en haluis enää menettää ketään, mä haluisin kertoo miten tärkeitä ihmiset on mulle, mutta jokin estää mussa sen. 

Joskus mä vielä uskallan rikkoa mun kuorta ja sanoa mitä ajattelen. Mua rupee aina kaduttaa miks olin tollanen, miks en sanonu kun ois ollu jotain sanottavaa. Tuntuu että annan itsestäni kuvan ettei mua kiinnosta, mutta oikeesti mua kiinnostaa, tosi paljon. 

Mä nään noi kaks vielä joskus, toivottavasti monta kertaa, ja mä haluan vielä olla niiden kanssa ilman tätä mun paksuu kuorta. Mä en haluu menettää heitä. Kukaan ei oo piristäny mua näin vähään aikaa. He olivat varmaan ainoot ihmiset, jotka ei kysyny mitä mä täällä vielä teen? Miks en oo vie muuttanu? Mutta just tän takii en oo muuttanu, mä haluun nähdä vielä noita ihmisiä. Tää on vika viikko kun nään s:n joka päivä, en tiedä koska nään k:n seuraavaksi. 

Mä haluun vaan olla täällä niin paljon kun mahdollista. Mä haluun kerätä luottamusta ja varmuutta siihen, että uskallan tulevaisuudessa olla niin etten oo menettäny heitä. Siihen tarvitaan kaks, ja haluun ettei se oo musta kiinni. Mutta en silti haluu olla ei toivottu, ja se on se mikä pistää ajatukset liikkeelle. Olin niinniin monta vuotta ylimääränen, etten haluu sitä enää.

Mä en oo vähää aikaa tuntenu itteeni näin iloseks, kun nytten. Mutta  mä pelkään päästää liian lähelle, koska mä pelkään menettää ja mitä lähemmäs mä päästän ihmisen sitä enemmän menettäminen sattuu. Mä hoen ittelleni usein, että luota ennen kuin on liian myöhäistä, ja nyt musta tuntuu että on liian myöhäistä. Musta tuntuu että mulle annettiin mahdollisuus mutten käyttäny sitä. Mä lupaan itselleni että jos toinen mulle vie annetaan mä käytän sen tilaisuuden oikein! Mä lupaan, mä en haluu oikeesti että noi katoo mun elämästä. 

Mä en tiedä mitä he ajattelee musta, mutta mulle s nosti mut sieltä pohjalta ylös ja anto mulle kodin. Ja k on ihminen jonkalaista en oo ikinä tavannu, kun mä nään sen niin mä haluisin tutustuu siihen paremmin, mä näin hänet ekaa kertaa tänä kesänä(?) ja se oli samantien niin emmä osaa selittää. Kaks ihmistä, jotka on mulle aina
 tärkeitä. Emmä koskaan unohda sitä mitä ne on tehny mulle. Toinen 
nosti ylös ja toisen kanssa ei oo ikinä ylimääränen olo. 

Tää on vaan niin uutta että joku pyytää mukaan, ilman sitä välikättä että mun ajatukset on ihan sekasin. Mutta nyt mä haluan luottaa ja uskoa siihen ettei mitään menettämistä tule. Mä haluan luottaa ja mä luotan. Mä haluun päästä heidät lähemmäs, mä aion ja haluan luottaa, ja mä teen sen. 

Yllätyssynttärit ja uus sivu

Mun viikonlopun perjantai ja lauantai on ollut parhaat päivät pitkään aikaan. Perjantaina mulla oli yllätyssynttärit. Vihdoin 18. Mulla oli perjantaina niin hauskaa. Suurin kiitos kuuluu A:lle ja S:lle. Oli ihan parasta.

Lauantaina suunnaksi otettiin ikea ja tampere. Kaikki mahdollinen ja mahdoton on nyt hommattu. Tänään oli sitten vielä pikku A:n synttärit.

Mutta eihän mikään oo ikinä ihan täydellistä ja ei ollut tämäkään viikonloppu. Mutta silti perjantai on päivä jota en ihan heti unohda.  

----------------

Tää yö on vika yö täällä. Toisaalta en haluis että on, mutta toisaalta tää ois jossain vaiheessa tapahtunut ja ehkä hyvä että nyt. Mua vaan pelottaa mitä tuleva tuo. Miten asiat muuttuu. Muutos pelottaa. Mua pelottaa miten mun suhteet ihmisiin muuttuu. Mä en haluis niiden muuttuvan, mutta kai se on ihan selvää ettei ne voi aivan ennallaan pysyä. 

Mä uskon silti ettei niihin kaikkein läheisimpiin ja tärkeimpiin ihmisiin välit pienestä mene. Tai jos menee onko se sillon ollut aidosti tärkeä, ei mun mielestä. Aidosti välittävät, tärkeät ja läheiset ihmiset ei lähde omasta elämästä kevyesti. Sen mä tajusin tänään kun kävelin avaimettomana pitkin rantaa ja kaupunkia, ja mietein tulevaa muutosta. Tuleva näyttää mitä tapahtuu ja kuka on aidosti tärkeä ja kuka ei.

Huomenna ois luvassa myös kemian kirjotukset. Sinne ollaan tällä lukemisella menossa vaan eväsretkelle. Keväällä sitten uudestaan jos luku motivaatiota löytys jostain sitten keväämmällä enemmän.

Huomenna käännetään uus sivun mun elämässä. Sitä kauhulla ja innolla oottaen. Nyt koitan saada unirauhan näiltä ajatuksilta niin huomenna skarppina kirjotuksissa.

Vika kerta

Vika kerta. Viiminen kerta. Ei enää koskaan tän jälkeen. Tää on vika kerta kun omasta tahtomuudesta? riippumatta oon yksin kun muut lähtee. Mä oon oottanu ens viikonloppua niin paljon. Niin kauan. Ja vihdoin ja viimein se pian on täällä. Vielä kun kaikki menis ees melkeen hyvin ja onnistuneesti.

Vaikka tiiän että tää on nyt vika viikonloppu alaikäsenä niin ei tää tunnu sen mukavammalta kun aikasemmatkaan viikonloput. Mutta ei oo enää kauaa. Sillä ajatuksella mennään. 

Nyt mulla on ajatus että oon täällä yksin koska oon alaikänen, mutta muuttuuko asiat sitten viikon päästä? Haluan uskoa siihen että muuttuu, mutta samalla on pieni pelko että ei mikään muutu. Tietenkin sen näkee sitten viikon päästä. Ja siihen asti mennään pääosin ajatuksella että sitten tää loppuu!

-------

Ens viikko on epänormaalin täytteinen. Maanantaina on enkun kuuntelu, tiistaina noo ei oo mitään, eikä keskiviikkonakaan. Mutta loppu viikko; torstaina on inssi, perjantaina synttärit! Lauantaina lähetään ikeaan ja sunnuntaina on vielä A:n synttärit. 

Mulla ois niin paljon mitä haluisin kirjottaa mutta en saa sitä mitenkään selkeesti ilmastua. Joten tää loppuu nyt tähän.