Miten sitä osais arvostaa?

Sanot jotain ihmiselle, jonka et ajattele sanovan asiaa eteenpäin. Vielä samana päivänä kuulet asiasta toisaalta. Taas, taas kerran oli virhe puhua. Parempi olla hiljaa.

Kuulet asioita ihmisistä, joita puhujat ei edes tunne. Ei varmaan nähnykkään, kuvasta ehkä. Se että kuulee ne sanat, ei sitä haluaisi kuulla. Mutta antaa ihmisten puhua, puhua ihmisistä ja asioista joista ei tiedä yhtään mitään. 

Mitä muuten? Hyvää. Syysloma meni, oli ihanaa irtautua ees viikoks siitä. Oli mukava viikko. Kiva viikonloppu, ja muutenkin. Kaikkiaan jees loma! 

Kaikkien elämässä on jotain ikävää, tai mä luulen ainakin niin. Jossain vaiheessa musta tuntu, että mun elämässä sitä oli vaan enemmän kun hyvää, mutta nyt mä voin sanoa että vaikka välillä tulee huonoja hetkiä niin loppu peleissä niitä hyviä asioita on enemmän. Tai ainakin musta tuntuu siltä. Okei, lähes joka aamu mä herään tunteeseen onko pakko, mutta siitä selvitään ja loppu päivä on useimmiten ihan okei. 

Mutta miten tylsää elämä ois, jos se ois aina vaan helppoo. Jos kaikki ois aina hyvin. Miten sitä osais arvostaa niitä hyviä hetkia ja asioita? Miten sitä tajuais kuka on oikeesti tärkee ja kuka ei? Miten osais hymyillä kun siihen on aihetta? Miten ymmärtäis miten arvokas joku voi olla? Miten sitä vaan osais arvostaa ihmisiä ja asioita jotka sen ansaitsee? 

Ne on aitoja tai niin mä uskon

Sitä on välillä vaikee uskoa todeksi. Se ajatus että siinä ne on. Se että ne saa sut iloseks, hymyilemään. Aina vaan se nimi puhelimessa tai kun näkee. Miks ne tee sen? Hyvällä tavalla! Onks tää aitoo? Viimein kuuden vuoden jälkeen. Pitäskö mun nyt uskaltaa luottaa ihan täysin? 

Tässä maailmassa on yks ihminen, johon luotan ihan täysin. Tiedän ettei hän lähde pois. Tiedän että se on aitoo. Sitten sen jälkeen on he, mä luotan heihin. Mutta siinä on jotain, mä mietin mitä sanon ja loppujen lopuks en yleensä sano mitään. Se että jos mä nyt luotan ihan täysin, mä tiedän että he ei tekis sitä, mutta se yks askel siihen että luotat täysin. Jos mä teen sen, kun mä teen sen niin mitä jos, ei, mä en sano sitä. Koska ei ne tekis niin.

Mun tarvii vaan muistaa että pitää olla kaks yhtä. Molempien pitää olla toinen. Eilen sitä taas heräs siihen, että siihen tarvii kaks. Se että ihan tosi, sä haluat olla se toinen. Unohtaa se mitä muut ihmiset on tehny sulle. Nää ei tehny sulle sitä, ei kumpikaan. Ei sitä voi tuomita toisten tekemisten perusteella. Enkä mä niin tekis.

Mä oon nuorempi, ne on vanhempia, ne on tuntenu paljon kauemmin, mä oon nuorempi, mä oon nuorempi, oon nuorempi, ne on vanhempia. Okei, mitä väliä. Ei mitään väliä. Ainakaan mulle.

Jos mä koko ajan vaan lyön jarruja pohjaan ja mietin mitä jos tapahtuu niin tai näin. Mitä mä saavutan sillä? En yhtää mitään. Miks mä en ajattele että jos sä nyt luotat aivan täysin, mitä sä saat sillä? 

Se jos joku, jotkut saa hymyilee ja iloseks. Se että on niitä joita ei haluu menettää. On ihmisiä, jotka pitkään aikaan on saanu tuntemaan että sä selviit, joku joka on sanonut sen sulle. He on oikeesti ollu tärkeitä, ja on vieläkin. Ne on aitoja, tai niin mä uskon.

Sitä on vaikee vaan uskoo, että ei ne lähde. Monta kertaa sen on saanu huomata että ne jotka ei oo aidosti kääntää selän, mutta liian  harvoin sen huomaa toisten päin. Mä en nää tulevaisuuteen, mutta nää ei oo sellasia ihmisiä, jotka tekis niin. Mä oon tienny sen kauan, mutta eilinen sai jotenkin sen viimisen palankin kohalleen. Yks hetki, yks oikee hetki ja mä ihan tosi aion luottaa ihan kokonaan. 

Se on tullu huomattua että muut ihmiset saa teoillaan ja sanoillaan onnellisuutta pois. Mutta nyt kun on oikeesti ihania ihmisiä ympärilä, niin on tajunnu että muut ihmiset tekee myös onnelliseksi,  ne muut saa hymyilemään. Mulla on ihanat työkaverit, paras sisko ikinä, ne ihanat kaks ja kaikki muut, miks mä en hymyilis? 

Se että joskus on ollut ikäviä aikoja, ja että ne vaikuttaa vieläkin elämään niin siitä huolimatta mulla on niin paljon syytä jatkaa eteenpäin ja olla onnellinen että ne ikävät ajat kyllä jää taka-alalle. Ehkä ne on nyt vähemmän, mutta aikanaan ne on enemmän.

Rohkeus elää omaa elämää

Mä luin äsken yhden ihmisen kaikki blogi tekstit läpi. Mä luen tätä blogia aina kun tulee jotain uutta, mutta nyt jostain syystä aloin lukea vanhoja tekstejä. Mä selasin ja luin kaikki. Jokaisen tekstin.

Miks mä kerron tästä? Koska ne sanat, niissä oli jonkin verran ikävää. Mutta jotenkin siitä huokui varmuus, ja rohkeus elää omaa elämää riippumatta mitä muut ajattelee. Ne tekstit oli musta vaan niin rohkeita. Mä arvostan sitä kun joku uskaltaa ja pystyy olemaan tarpeeks rohkee ja varma. Se on jotain mitä joskus aion vielä saada itselleni, rohkeus ja varmuus. Joskus vielä en enää jätä asioita tekemättä koska oon epävarma, joskus vielä mulla on rohkeutta elää just niin kun ite haluun.

Todellisuus ja teksti voi olla eri asia, mutta jos ei tunne kirjoittajaa ja lukisi noita tekstejä niin varmasti moni muukin huomaisi saman. 

Olla rohkea, olla varma itsestä, tehdä itse omat päätökset, elää hetkessä, ja ennen kaikkea elää omaa elämää välittämättä liikaa muiden mielipiteistä.

Aihetta hymyyn

Mä voisin taas vaan hymyillä niin paljon! Se 10 minuuttia, ylipäätänsä se nimi puhelimen näytöllä. Ei se vaadi paljoa sanoja, se että sä näät, se riittää. Se ei vaadi että näkis usein, se riittää että tietää ettei ne jätä. Mä en sano ettenkö haluis nähä usein, tottakai haluan, mutta vaikka me ei nähtäis niin usein niin ne on silti aina yhtä tärkeitä, ja ne saa mut aina yhtä iloseks. 

Se että koulussa vaatii taas lisää tahtoa olla välittämättä siitä että se alkaa muostuttaa yläasteen aikoja, niin tää antaa voimaa. Se että tietää että ei oo yksin muualla. Se että joku tulee käymään, se että mä luulen että noille vois koska vaan laittaa viestii. Se että on vie aihetta hymyyn. 

Mä en voi sille mitään että kaikki ei tykkää musta, mä en voi sillekkään mitään että nää ihmiset saa koulussa muutkin olemaan mua vastaan. Mutta sille mä voin jotain että mä en anna niitten viedä mua pohjalle. Mulla ei oo paljoa jäljellä, ja se kun mä tiedän että koulun ulkopuolella on ihania ihmisiä niin se saa jatkaa eteenpäin. 

Mä en tiedä onko ne oikeita ystäviä tai kavereita, jotka jättää yksin koska joku muu ei pidä. Välillä mä mietin kun nään heitä koulun jälkeen että onko tää oikeesti aitoo? 

Tosi moni ihminen, joka ei oo koulusta antaa tahtoa ja voimaa mennä kouluun. Se että asiat muuttu taas näin sai mut skippaa kouluu, mutta ei enää. Mä en tiedä miks näin taas kävi, mä en tiedä mitä tapahtu. Mutta ne ihmiset ei hallitse mun elämää lainkaan. Mulla on niin paljon hyviä ihmisiä koulun ulkopuolella että mä selviin.

Mä välitän eräistä tosi paljon. Mä en varmaan näytä sitä, mutta ne on niin tärkeitä. Ehkä mä pelkään vieläkin että mä menetän, vaikka mä tiedän että niin ei tuu käymään.

Tää on niitä hetkiä kun ton oikeen kyljen tarkotus tulee esiin. Se miten mut autettiin ylös, ja se miten mä pysyn ylhäällä. En mä ois ikinä pystyny siihen yksin, eikä mulla ois nyt tahtoa ja voimaa sivuuttaa se mitä koulussa tapahtuu jos mulla ei ois noita ihmisiä. Mä pystyn tähän koska mulla on oikeesti ystäviä, kavereita, tärkeitä ihmisiä mun elämässä.

Kaikesta huolimatta mä oon tällä hetkellä vaan niin ilonen. Mä voisin vaan hymyillä ja hymyillä. Eikä sitä vie tästä hetkestä pois mikään.

Miten mä oon päässy tähän?

Viikoloppu takana. Ei mennyt niinkun oli suunniteltu, mutta kivaa oli silti! Ehkä osin ois voinu mennä eri tavalla, mutta mennyttä mikä mennyttä. 

Tää kaikki tuntuu välillä tosi epätodelliselta. Mä tarkotan hyviä asioita. Miten mä oon päässy tähän? Emmä ois pari vuotta sitten uskonu, että oon tässä. Musta vaan tuntuu että mä vihdoin ja viimein oon tajunnu sen että ne ihmiset, jotka satutti mua niin ne ei oo mulle minkään arvosia. Mä en haluu tuhlata aikaani niihin. Mulla on muita ihmisiä mun elämässä, joten miks mä käyttäisin aikani ihmisiin, jotka sai mut pohjalle kun mulla on ihmisiä jotka nosti mut sieltä. He ovat ne joihin haluun käyttää ajatukseni ja aikani. Miks mä oon antanu niitten ikävien ihmisten hallita mun elämää? 

Emmä vieläkään pysty luottaa ihmisiin heti, mutta mulla on ihmisiä joihin mä luotan ja mä tuun samaan niitä varmasti vielä lisää. Nyt mä oo vaan tajunnu että mulla on ihania ihmsiä mun elämässä enkä mä haluu menettää heitä. Mä oon roikottanu mua satuttaneita ihmisiä mun ajatuksissa ihan liian kauan jo. 

Ihan sama vaikka mä oisin yksin niin hyvät ihmiset ja ajatukset heistä saa mut hymyilemään. Mä en oo yksin ollessa tai muutenkaan ajatellut sitä. Mä oon aina vaan miettiny ne ajat uudelleen läpi ja miettiny kaikkee ikävää. 

Mä ajattelen että mulla on ihmisiä jotka on mulle tärkeitä, mulla on ihmisiä joihin mä luotan, mulla on heitä joiden kanssa mulla on hauskaa, mulla on ystäviä ja kavereita. Emmä oo yksin. 

Enemmän se saa mut hymyilemään

Viikko vihdoin takana, ja viikonloppu edessä. Mä yllätin itteni, en muista koska viimeks oisin ollu koko viikon, kaikki tunnit koulussa.  Heräsin joka aamu, en lähteny yhtenäkään päivänäkään aikasemmin. Aamusti sato vettä tai väsytti liikaa, silti mä lähdin ja pyöräilin.  Jokin sai mut vaa aina nousemaan ja lähtemään. Hyvä niin, ehkä se ääni päässä aamusti että "mene kouluun, muista koulu", se teksti "muista käydä koulua oke" saa mut jatkossakin sinne. Muutenkin on ihan uus motivaatio kaikkeen. 

Koko viikko on ollu muutenkin tosi väsyttävä. Oon ihan puhki. Oon menny koulusta töihin, ja töistä suoraan nukkumaan. Mietityttää vähän miten menee koko kuukausi tätä, tää viikkokin vei voimat. Mutta omapahan on ollu valintani, silti välillä toivon että ois aikaa tehdä muutakin kun olla töissä ja koulussa. Toisaalta näin ei ajatukset pääse eikä jaksa liikkua missään missä en halua. Mutta että ois ees vähän aikaa muuhunkin.

Kaikesta huolimatta tää viikko on ollut mukava. Ihan pieniä asioita on tapahtunu. Ne pienet asiat piristää. Parasta on ollut huomata se että vaikka ei nää joka päivä niin yhteys ja tärkeys säilyy. Tottakai sitä naamaa oli kiva nähdä joka päivä, mutta ei elämä kai vaan voi mennä niin että kaikkia tärkeitä näkisi joka ikinen päivä. 

Mä oon joka ilta kaatunut x-asennossa sänkyyn ja nukahtanu saman tien. Hyvillä mielin. Etenkin torstaina, ei se vaadi paljoa että saa mennä nukkumaan hymyssä suin. 

Vajaan kaks viikkoa on tässä nyt tullu asuttua, ja tää ei oo niin kauheeta kun ajattelin, mutta silti kaipaan sitä vanhaa. Kaikki on vaan niin erilaista, mutta tähänkin tottuu. Se ettei nähdä ja olla enää kuin ennen muuttoa oli muutos jonka tiesin tapahtuvan, mutta tää että kuulee silti on yks mikä saa mut viihtyy paremmin. On silti joku jolle en tiedä mitä laittaisin, mutta kyllä mä vielä jotain laitan. 

Kyllä mä kaipaan ja mietin paljon sitä aikaa ennen kun muutin, mutta en enää niin negatiivisesti. Enemmän se saa mut hymyilee, ne kuukaudet oli parhaat ja haluun pitää ne sellasina. Ne kaikki ihmiset, asiat ja tekemiset. Ne muutti mua ja teki uuden ihmisen musta, en ees tiedä mitä ois tapahtunu jos en ois siellä saanu asua.  

Mä tykkään ja tiedän, se riittää

Mulla oli tänään aika tatuoitavaksi. Kylkeen kuva jolla on mulle valtavan suuri merkitys, ja tykkään siitä niin paljon. Mua jännitti niin paljon ennen sitä, mutta ihan turhaa, musta kaikki liiottelee sitä kipua. Odotin jotain niin paljon kauheempaa. Mutta jos yksin oisin menny sinne, en ois selvinny. En ois varmaa yksin uskaltanu mennä ees sisälle siihen liikkeeseen.

Tolla kuvalla on mulle vertauskuvallinen(?) merkitys. Siinä kuvassa on neljä keijua ja sit tollasta kuvioo, mutta ne keijut on se juttu. Se on niin täydellinen, se kuvaa sitä mitä tapahtu ja kiitos kenen.  Kun luki netistä niin monet kirjoitti ettei kannata ottaa tatuointia kenenkään ihmisen tähden, mutta siitä huolimatta mä tein sen. Ja vielä useemman ihmisen tähden. Mä en pelkää sitä että tulisin katumaan, koska ihan sama mitä ikinä tulee tapahtuu niin niillä ihmisellä on ollut mulle niin suuri merkitys, että emmä ikinä tuu unohtaa niitä. Tietenkin mä uskon että tulee jatkossakin olemaan mulle tärkeitä, mutta se jo mitä ne on tehny ja antanu mulle tähän mennessä on niin tärkeetä mulle. Emmä heitä ikinä tuu unohtaa, enkä haluukkaan, eikä tarvii. Enkä myöskään aio menettää.

Nää ihmiset saa mut vaan niin iloseks, ja mä tunnen kuuluvani johonkin. Musta on viimeajat tuntunu siltä että joku oikeesti välittää, mä en tiedä miten on. Joka tapauksessa mä tunnen itteni ehjemmäks kun aikoihin. 

Se mikä luo sen merkityksen on niin pitkä juttu, ja vaatii miettimään liikaa menneitä, että riittänee vaan kun kerron että paljon mulle antaneet ihmiset kulkee tossa kyljessä mukana ikuisesti keiju muodossa.

Mä tykkään tosta niin paljon, ja se merkitsee mulle paljon. Se riittä, ihan sama mitä muut ajattelee. Ei haittaa vaikka melkeen ketään ei tajua sen tarkotusta. Mä tykkään ja tiedän, se riittää.