Ne on aitoja tai niin mä uskon

Sitä on välillä vaikee uskoa todeksi. Se ajatus että siinä ne on. Se että ne saa sut iloseks, hymyilemään. Aina vaan se nimi puhelimessa tai kun näkee. Miks ne tee sen? Hyvällä tavalla! Onks tää aitoo? Viimein kuuden vuoden jälkeen. Pitäskö mun nyt uskaltaa luottaa ihan täysin? 

Tässä maailmassa on yks ihminen, johon luotan ihan täysin. Tiedän ettei hän lähde pois. Tiedän että se on aitoo. Sitten sen jälkeen on he, mä luotan heihin. Mutta siinä on jotain, mä mietin mitä sanon ja loppujen lopuks en yleensä sano mitään. Se että jos mä nyt luotan ihan täysin, mä tiedän että he ei tekis sitä, mutta se yks askel siihen että luotat täysin. Jos mä teen sen, kun mä teen sen niin mitä jos, ei, mä en sano sitä. Koska ei ne tekis niin.

Mun tarvii vaan muistaa että pitää olla kaks yhtä. Molempien pitää olla toinen. Eilen sitä taas heräs siihen, että siihen tarvii kaks. Se että ihan tosi, sä haluat olla se toinen. Unohtaa se mitä muut ihmiset on tehny sulle. Nää ei tehny sulle sitä, ei kumpikaan. Ei sitä voi tuomita toisten tekemisten perusteella. Enkä mä niin tekis.

Mä oon nuorempi, ne on vanhempia, ne on tuntenu paljon kauemmin, mä oon nuorempi, mä oon nuorempi, oon nuorempi, ne on vanhempia. Okei, mitä väliä. Ei mitään väliä. Ainakaan mulle.

Jos mä koko ajan vaan lyön jarruja pohjaan ja mietin mitä jos tapahtuu niin tai näin. Mitä mä saavutan sillä? En yhtää mitään. Miks mä en ajattele että jos sä nyt luotat aivan täysin, mitä sä saat sillä? 

Se jos joku, jotkut saa hymyilee ja iloseks. Se että on niitä joita ei haluu menettää. On ihmisiä, jotka pitkään aikaan on saanu tuntemaan että sä selviit, joku joka on sanonut sen sulle. He on oikeesti ollu tärkeitä, ja on vieläkin. Ne on aitoja, tai niin mä uskon.

Sitä on vaikee vaan uskoo, että ei ne lähde. Monta kertaa sen on saanu huomata että ne jotka ei oo aidosti kääntää selän, mutta liian  harvoin sen huomaa toisten päin. Mä en nää tulevaisuuteen, mutta nää ei oo sellasia ihmisiä, jotka tekis niin. Mä oon tienny sen kauan, mutta eilinen sai jotenkin sen viimisen palankin kohalleen. Yks hetki, yks oikee hetki ja mä ihan tosi aion luottaa ihan kokonaan. 

Se on tullu huomattua että muut ihmiset saa teoillaan ja sanoillaan onnellisuutta pois. Mutta nyt kun on oikeesti ihania ihmisiä ympärilä, niin on tajunnu että muut ihmiset tekee myös onnelliseksi,  ne muut saa hymyilemään. Mulla on ihanat työkaverit, paras sisko ikinä, ne ihanat kaks ja kaikki muut, miks mä en hymyilis? 

Se että joskus on ollut ikäviä aikoja, ja että ne vaikuttaa vieläkin elämään niin siitä huolimatta mulla on niin paljon syytä jatkaa eteenpäin ja olla onnellinen että ne ikävät ajat kyllä jää taka-alalle. Ehkä ne on nyt vähemmän, mutta aikanaan ne on enemmän.