Mä oon oppinu

Mä oon oppinu viimisen vuoden aikana enemmän kun oisin koskaan uskonu, ei vaan taitoja ja perinteistä asioiden oppimista vaan oppinu ittestäni, jollain tapaa elämästä. 

Mä oon oppinu ettei aina tarvi epäillä onko joku tosissaan vai ei. Sitä voi luottaa että ei sitä pyydetä mukaan vaan säälistä tai nähdä vaikkei haluttais. Oppinu luottaa siihen että ihmiset on aitoja.

Mä oon oppinu että muiden mielipiteitä on välillä ihan hyvä ottaa huomioo, mutta loppupeleissä sitä ite tietää mikä on itelle parasta ja mitä ite haluaa. Vaikka omat valinnat välillä meneekin metsää niin ainakin kun tekee niinkun ite näkee parhaaksi niin voi seistä sen valinnan takana, oli se hyvä tai ei niin hyvä.

Mä oon oppinu että uusiin ihmisiin tutustumisen ei tarvi olla niin vaikeeta. Se että viihtyy toisen seurassa ja on kivaa on tärkeintä. Pikku hiljaa voi alkaa kertoa ittestä enemmän ja alkaa kasvattaa luottamusta. 

Mä oon oppinu että sitä ei tarvi muuttaa itteensä kenenkään muun kun itsensä takia. Ei tarvi olla erilaisempi siksi että muut hyväksyis. Sitä voi muuttua vaan jos sen tekee itsensä vuoksi.

Mä oon oppinu että kaikki on ihan samalla tasolla eikä kukaan oo korkeemmalla tai alempana kun muut. Kaikki on ihan yhtä arvokkaita ja hyviä.

Mä oon oppinu että kotona yksin leffan katselu tai pitkä kävely lenkki yksin voi olla ihanaa. Ei se tarkota sitä ettei ois ystäviä. Mä oon oppinu olemaan yksin niin ettei se aina oo huono asia.

Mä oon oppinu että kaikki on mahdollista, asiat voi muuttua vaikka sitä ei aina uskois, minkään ei tarvi mennä niin mikä tuntuu normaaleimmalta vaihtoehdolta. Se mitä on nyt voi olla vuoden päästä aivan eri tavalla. Asiat voi oikeesti muuttua.

Mä oon oppinu että on olemassa tositosi hyviä ihmisiä. 

Mä oon oppinu niin paljon, mun ajatukset on muuttunu ihan toiseen suuntaan ja tuntuu että se poistyöntävä, sulkeutunut, epävarma ja itseensä arvostamaton minä alkaa, ja on alkanu pikku hiljaa muuttumaan varmemmaksi, avoimemmaksi, luottavaisemmaksi ja itseensä arvostavaksi minäksi. 

Raja ajatuksiin

On asioita joihin voi ite vaikuttaa, asioita joihin voi vaikuttaa, mutta se ei oo kovin helppoa. Ja sitten on asioita joihin ei vaan pysty vaikuttamaan vaikka kuinka haluis. 

Sitä ei voi päättää syntyykö Kiinaan vai Suomeen, ei voi päättää omia sukulaisia tai sitä onko lyhyt vai pitkä, ei voi päättää minkä ikänen on tai missä kuussa on syntynyt. Ei vaikka kuinka haluis voi edes päättää täysin omaa luonnetta ja ulkonäköä. 

Elämän kulkuun omalta osalta voi vaikuttaa omilla valinnoilla mutta ei nekään kaikkea saa aikaan.

On asioita joihin itse ei pysty vaikuttaa vaikka viime aikoina oisinkin useesti halunnukki.

Mutta nyt on alkanu miettimään että kai sitä vois olla muitakin vaihtoehtoja. Joitain asioita pitää pystyä pitää erillään ja tällä hetkellä se on se mun valinta. Mä haluun pitää kaks asiaa täysin erillään toisistaan silti muuttamatta tai luopumatta mistään. Mä voin ja yritän vetää rajan siihen väliin. Pääosin mun pään sisällä on raja tehtävänä.

Mutta mä yritän pitää täysin erillään tietyt asiat, tietyllä tasolla. Niin että mikään ei muuttuis huonompaan tai vaikuttais muihin asioihin millään tapaa, vaan että ei miettis tätä asiaa millään tapaa että kun ei oo ite voinu vaikuttaa vaikka haluis.

Mun pään sisällä ja ajatuksissa tääkin kaikki varmasti pääosin vaan on, mutta silti. 

Onko se väärin jos kuuluu hyvää?

Jos nyt kysytään multa miten menee, mitä kuuluu niin hyvää, hyvin menee. Just nyt menee hyvin. Vaikka välillä tulee hirveen itsekäs tunne kun ajattelee niin kun kuulee ettei toisaalla mee niin hyvin, mutta toisaalta parhaansa oon yrittäny auttaa ja sanoo ne kaikki itsestäänkin selvätkin asiat jo niin monet kerrat että mä en vaan voi auttaa enempää ellei hän ite haluu auttaa itteensä. Ja muutenkin jotenkin outoo ja vaikeeta auttaa ihmistä jota ei tunne lainkaan, mutta eipä kai siinä mitään ja tottakai auttaa jos vaan voi oli kyse kenestä vaan.

Muutenkin tuntuu itsekkäältä ja ilkeeltä tehdä mahdollisesti asioita sen takii koska ei haluu itelle eikä tietenkään muille huonoo fiilistä, vaikka se ite teko sen voi jollekkin tehä. 

Mut onks se väärin olla vähän itsekäs. Mä en lähde enää siihen mukaan että joku kontrolloi mua, tai siltä musta sillon ainakin tuntu ja alkanu tuntuu taas viime aikoina. Mä en lähe enää siihen. Toinen asia on että mä en jaksa riidellä, molemmissa se vika varmasti on, en mä sitä sano että ite oisin syytön. Mutta voiko toimii vaan niin että itellä on parempi fiilis, ja uskon myös että toisellakin on jos koko ajan jompi kumpi ei oo toisen kurkussa kiinni. Nähä ja puhua kun törmätään, antaa asioiden mennä toivottavasti aina vaan parempaan suuntaa ehkä hitaasti mutta varmasti niin että molemmilla menee hyvin. 

Mä vaan haluun että itellä ja tottakai muillakin menee hyvin ja kuuluu hyvää. Ja jos itelle kuuluu hyvää niin onks se sit okei. Kaikki on hyvin, mutta kaikki ei oo niin hyvin kun vois olla. Niin vaikee selittää. Tuntuu niin väärältä että miten voi kuuluu hyvää, jos kumminki on jotain mihin ei kuulu niin hyvää. En mä väkisinkään haluu ajatella että kuuluu huonoa, mutta sit taas pitäiskö siltä tuntua ilman väkisin ajattelua? En mä tiedä. Sillon kun ei kuulunu niin hyvää niin oli silti niitä hyviäkin asioita mutta sitä huonoo enemmän joten kuulu pääosin ei niin hyvää, niin voiko tää olla samanlai on niitä ei niin hyviä asioita mutta hyvää on niin paljon että pääosin kuuluu hyvää? Emmä tiedä, ajatukset pyörii tällä hetkellä taas ihan ylikierroksilla. 

Mutta siis mulle kuuluu hyvää, vaikka se välillä tuntuukin itsekkäältä ja väärältä. Ehkä se on niin että sitten kun itellä on asiat hyvin niin pystyy auttaa paremmin muita ja kun kuuluu hyvää pääosin niin siitä on helpompi lähtee parantaa niitä ei niin hyviä asioita.

Tää on vaan silti toisaalta välillä niin ihanaa, pitkästä aikaa ja jo hetken on tuntunu tältä että pääosin kuuluu ihan hyvää. Mutta silti välillä se tuntuu niin väärältä. 

Monien vuosien haaveeni on totta

Mä haaveilen paljon, usein ennen kun nukahdan haaveilen ihan kaikesta ja nukahdan haaveisiini. Toisinaan haaveilen jostain mikä tuskin koskaan tulee toteutumaan, toisinaan jostain mikä on vähän realistimpaa.

Mä muistan miten haaveilin tosi pitkään siitä miten ois ihanaa jos ois ystävä, ystäviä. Miten ois siistiä tehdä kaikkea mitä ystävien kanssa tehdään. Mä haaveilin ystävästä. Mä oisin halunnu kokea kaiken sen mitä moni koki ja teki ylä-asteella ja lukiossa. Mä haaveilin siitä miten huomenna menisin kouluun ja kaikki oiskin mun kavereita, mä haaveilin miten ens kerralla kun olin ainoo joka ei mahtunukkaa samaan pöytään syömään niin joku tulis mun kanssa toiseen. Haaveilin miten koulun jälkeen näkisin ystäviä. Haaveilin että ens kerralla en kattois elokuvaa yksin tai että kun oisin kipee seuraavaks ois joku jolle laittaa viestiä että hei oo kipee en tuu kouluun. Haaveilin että pääsisin mukaan kun kuulin muitten suunnittelevan synttäreitä. Haaveilin siitä että oisin päässy mukaan ysin päättäreiden yhteiskuviin, en kelvannu ees kuvaajaksi. Mä haaveilin että pääsisi kokemaan kaikkea sitä mitä monet mun ikäset sillon teki. Mä haaveilin siitä mitä mä näin ja kuulin mun ympärillä. Mä haaveilin siitä että mulla ois ystävä tai ystäviä. 

Välillä sitä usko että vielä se päivä koitta kun on ystävä, mutta toisinaan kaikki se tuntu kaukaselta haaveelta joka jatkuu ikuisuuksiin. Mutta ei, mun ei tarvi enää haaveilla siitä että saisin viettää aikaa muiden kanssa, ei tarvi haaveilla mukaan pääsystä ja ystävistä. Ei enää, ne haaveet ei oo enää haaveita. Ne on ihan oikeesti totta, tai siltä musta ainakin tuntuu.

Mä haaveilin siitä kauan, tosi kauan. Mutta nyt mä voin sanoo että se haave on käyny toteen. Mulla on ystävä. En mä koskaan saa kokea sitä mitä moni koki ja teki yläasteella sekä lukion alussa. Mutta ei mun tarviikkaan. Mä oon saanu kuulla muilta mitä he on sillon tehny ja se on ihan parasta. Siitä tulee ne ajatukset mitä ois voinu myös tehdä ja jotenkin se kun kuulee että muut on tehny kaikkea sitä mistä ite ois kanssa halunnu niin se on vaan ihanaa. Ja se kun kuulee niitä juttuja niin tuntuu että ainakin jollain tapaa pääsee mukaan vaikka ei oo ollukkaa mukana. Ne jutut on vaan ihan parhaita.

Eikä se oo multa tästä hetkestä pois mitä en sillon joskus tehny. Oon nähny, kuullu, tehny, ollu mukana ja kokenu niin paljon enemmän kun koskaan osasin kuvitella viimisen vuoden aikana että en mä voi valittaa.

Mä en oo halunnu sanoo itelleni sitä että mulla on ystävä, vaikka musta tuntuu siltä että mulla on oikeesti ystävä. Mä en oo jollain tapaa antanu ittelleni lupaa ajatella että mulla on ystävä. Tarkottamatta sitä etten ajattelisi niin. En oo kirjottanu tai puhunu sanalla ystävä, ennemmin tärkee ihminen, hyvä ihminen, ihana ihminen. En oo käyttäny sanoja ystävä, kaveri. Mutta sitähän mä oon tarkottanu.

Se että mun suurin haaveeni monien vuosien ajalta kävi toteen niin antaa uskoo siihen että kaikki haaveet voi toteuta. Nekin mitkä nyt tuntuu täysin mahdottomilta. 

Ystävä, asia jota en koskaan aio pitää itsestäänselvyytenä, jota en koskaan haluu menettää ja joka tuo ihan hirveesti sisältöö elämään. Antaa enemmän kun mä koskaan edes osasin kuvitella ja on ihminen jonka vuoksi mä voisin tehdä ihan mitä vaan. 

Ystävä, jo hetken aikaa mullakin on ollu ystävä. Välillä sen ymmärtää ihan hyvin, välillä on niit hetkii kun se tuntuu aina vaan uskomattomalta. Yks maailman parhaista asioista, ystävät.  

Oli se sitten ystävä, kaveri, ystävän ystävä tai kaverin kaveri niin tällä hetkellä tuntuu että he kaikki vaikuttaa aivan uskomattomilta. 

Mutta ystävä, yksi parhaista asioista maailmassa. 

Jonka läsnäoloa ei välttämättä edes huomaa, vielä.

Kaikki ihmiset on erilaisia, kaikilla on oma luone. Toiset puhuu mieluummin, toiset kuuntelee. Toiset on sosiaalisempia, toiset hiljasempia. Toiset puhuu enemmän ja toiset vähemmän. Mä uskon että jollain tasolla siihen millanen on voi vaikuttaa. Mut sen oon saanu huomata ettei se mee niin että päättää että ens kerralla mä puhun enemmän. Ei, se matka on paljon pidempi.

Mä haluaisin olla ihminen, joka pystyy olemaan kaikille sosiaalinen. Puhumaan isommassakin porukassa ja sanoo mitä ajattelee. Mut se ei oo vielä mua. Ei vaikka mä kuinka haluaisin. Mä viihdyn, mulla on usein tosi kivaa vaikka en paljoo puhuiskaan. Mä kuuntelen mitä muut puhuu enkä mä haluis olla missään muualla. Mä haluun ja mua kiinnostaa olla muiden ihmisten kanssa ja mä tykkään olla mukana muiden kanssa. 

Mä oon varsinkin isommassa porukassa se, joka on usein melko hiljaa. Jonka läsnäoloa ei välttämättä edes huomaa. Sanon muutaman kommentin johonkin väliin, mutta aika vähän. Jonka läsnäololla ei varmaa kovinkaan monelle muulle oo sen suurempaa merkitystä kun mulle itelle, mutta mulle se on sitäkin suurempi.

Mä oon tosi huono sosiaalisissa tilanteissa, varsinkin jos siinä on enemmän ihmisiä, mä tiedostan sen. Mutta aina kun mulla on mahdollisuus mä haluun mennä niihin, koska mä uskon että vielä koittaa se päivä kun mä en oo enää hiljaa. Ja tottakai koska mä haluun olla niissä, mä haluun olla samassa tilassa muiden kanssa.

Mä oon pystyny siihen kun oon muiden kanssa kahdestaan tai pienessä porukassa. Mä oon pystyny sanoo ajatuksiani, vaikka tällä hetkellä ainakaan ne ei oo mitään kovin kummosia. Mulla ei oo enää ketään ihmistä töissä, jonka kanssa oisin kahdestaan hiljaa. Hetki sitten niitäkin oli useempi. 

Mutta jos työkavereitakin on useempi samassa tilassa ja puhutaan jostain niin se kaikki puhe katoo. Mä en puhu enää paljoo mitään. Sama jos on joku muu porukka jossa oon niin tosi usein, melkein aina mä en vaan enää puhu. Vaikka mä tiedän että ne ihmiset joiden kanssa oon viime aikoinakin ollu samassa tilassa isommassa porukassa, kaikki ihmiset töistä ja muutenkin ihmiset joiden kanssa viettää aikaa niin he kaikki on uskomattomia ihmisiä, he antaa ittestään niin hyvän ja uskomattoman kuvan, ettei sitä pysty selittämään. Ja aina, aina jälkeenpäin mä mietin miks mä en sanonu mitään, miks, miks mä taas pilasin omat mahdollisuuteni. 

Mä oon silti ilonen siitä että mä nykyään edes puhun joillekkin jotain. Mä uskon, tiedän että jos joskus vielä tulee tunne että seinät kaatuu päälle tai tulee joku isku jostain suunnasta niin mä tiedän että mä voin sanoo siitä jollekkin, eikä se puhuminen itsestään just kahdestaan tai kolmestaan, neljästään oo ongelma. Tai niin mä uskon. 

Tottakai on vieläkin parannettavaa puhumisen suhteen myös kahdestaan, mutta just nyt mä oon sanonu mitä ajattelen, oli se sitten se että nukuin päikkärit ja se oli virhe tai että pitäs tehdä koulu juttuja mut se on vähän jääny tai muuta yhtä turhaa. Mut tällä hetkellä ne on mun ajatuksii, jotka sanon ääneen. Jos ois aikaa niin voisin avata mun ajatuksia syvemmältä, mutta se pitäs lähtee tosi alusta koska niistä mä en oo ennen ollu valmis puhumaan. 

Mutta mä oon ilonen jo tästä mitä nyt on. Matka siihen että mä oon isommassakin porukassa edes vähän enemmän äänessä niin on pitkä, ja muutenkin matka siihen että avoimuus on se juttu niin siihen voi olla vielä tosi pitkä matka. Mutta eteenpäin mennää, vaikka välillä mentäs taaksekkinpäin, mutta mä tiedän että joskus vielä mä saan huomata että puhun yhä useemmalle ihmiselle, yhä enemmän ja enemmän myös isommassa porukassa.

Mä tiedän että se kaikki lähtee musta itestä ja on musta kiinni. Mutta en mä ois nyt tässäkään jos ei ois annettu aina uutta mahdollisuutta. En mä ois yksin tässä, mä uskois itteeni jos mä oisin yksin. Ennen kaikkea pari ihmistä. Ja tottakai työkaverit, mutta heille on ollu pakko olla samassa vuorossa mun kaa ( :D ).

Kaikki tuntuu olevan niin hyvin, että miettii vaan hyviä asioita. Uskoo siihen että voi muuttuu ja että aina päivä päivältä puhuu ja sanoo enemmän. Että joka sanan jälkeen siitä kaikesta puhumisesta tulee aidompaa. Pitkästä aikaa mä oikeesti uskon itteeni, mä tiedän että mä pystyn siihen. Sitä mä en tiedä että puolen vuoden vai viiden vuoden päästä, mutta pystyn kumminkin. Mä oon halunnu jo kauan olla avoimempi ja sosiaalisempi, muuttua. Mut uskon että kun itellä on edes vähän uskoa siihen että onnistuu niin se on mahdollista. 

Just nyt mä uskon tähän ja siihen että pystyn siihen. Se että uskonko mä enää viikon, kuukauden tai parin kuukauden päästä, niin en mä tiedä. Mutta se että nyt uskon itteeni niin mä tiedän että muuttuminen on joskus vielä mahdollista vaikka usko välissä meniskin. 

Mä toivon ja uskon että joskus mä luen vielä tän tekstin ja ajattelen että mä onnistuin.

Odottaa jotain, mitä ei halua tapahtuvan

Aina kun kaikki näyttää menevän hyvin niin tulee jostain joku isku. Ehkä elämä on vaan sellasta että niitä vastoinkäymisiäkin vaan tulee. Mutta kun ei oo tullu mitään uutta iskua hetkeen niin sitä odottaa, on varma että pian tapahtuu jotain koska eihän kaikki vaan voi olla ihan okei. Ei pitäis odottaa mutta sellanen fiilis mulla nyt on, odottaa jotain mitä ei haluu tapahtuvan.

Tuntuu että on paljon hyviä asioita tällä hetkellä, se on jotenkin outoa ja erilaista, mutta tottakai ihanaa.

Mulla on tällä hetkellä paremmat välit äitiini kun koskaan ennen ja se on ihan parasta. En oo ees koskaan ajatellu että mulla vois olla tälläset välit äitiini.

Mulla on ihanaia ystäviä, joista haluu pitää kiinni. Se mistä oon haaveillu niin kauan, nyt se on tässä. Mulla on ystäviä, joita näkee ja joiden kaa viettää aikaa. Mulla on ihan parhaat ihmiset mun elämässä. 

Mulla on hyvät työkavert.

Mulla on ihan paras melkeen pikkusisko, joka on vaan aina ihan paras. Ihanaa että on tollanen ihana pieni elämässä. 

Kaikki on ihan hyvin ja just nyt tuntuu siltä että omat ikävät asiat saa jäädä menneeseen ainakin tällä hetkellä. Tarkottamatta ettei välittäis tai että ne ei tuntuis missään. Ei, nyt vaan oo itellä mitään uutta huonoa niin ei halua miettiä menneitä. Mieluummin oon tässä hetkessä ja meen sen mukana.

Pitkästä aikaa mulla on sellanen fiilis että en haluu lähtee pois. En haluu lähtaa pakoon yhtään mitään. Tuntuu että täällä on kaikki mitä nyt tarvii. Pitkästä aikaa tuntuu että voi hymyillä sillon kun hymyilyttää ja itkeä kun itkettää. Ei tarvii esittää mitään heille jotka on tärkeitä ja joihin ennenkaikkea luottaa. 

Mun omat ajatukset on varmaa eniten avautunu tai siis jotenki sellane fiilis että pään sisällä ei oo mitään mitä pitäs piilottaa. Ei ehkä tuoda esillekkään, mutta siis on ollu niitä asioita, aiheita mistä ei vaan haluu puhuu. Mutta tällä hetkellä ei oo mitään sellasta mistä ei kenellekkään vois puhua.

Alkanu nyt vasta ymmärtää mitä ihmiset on tarkottanu sillä että sulta ei saa mitään takas. Mä en oo ehkä tajunnu sitä aikasemmi, mut nyt mä ymmärrän mitä sillä on tarkotettu. Mutta tottahan se on ollut. 

Oonhan mä sen tajunnu että en oo ollu kaikkein sosiaalisin tai avoin, ja koska kaikki ei tai suurinosa ei suunnilleen vuotta odota että mitä jos mä nyt puhuisinkin vähän jotain. Mä luulen ettei mun 
kohalla heitä enää tuu, oon saanu jo oman osani. Niin on tosi vaikee löytää uusia ystäviä, kavereita, jos ei puhu. 

Okei, ei oo kovin helppo ruveta puhumaan kun on ollu hiljaa ja puhumatta kauan. Mutta jos ja kun haluu tutustuu ihmisii niin se ei onnistu niin. Se ois ehkä pitäny ymmärtää kokeilemattakin. Enkä mä sano että ens kerralla kun joku jolle en puhu niin paljon tulee vastaan että se puhe vaan tulis, mutta ehkä voi ees yrittää. Ei tyytyä siihen että oompas vaan hiljaa ja kuuntelen, vaikka se onkin ihan jees. Mutta pitää antaa jotain takas.

Välillä tuntuu etten ansaitse sitä mitä mulla on. Ettei ansaitse sitä kaikkea mitä muut mulle antaa. Tottakai on kaikesta enemmän kun kiitollinen eikä luopuis mistään, mutta emmä tiiä mistä se tulee. Välillä ehkä ajattelee että muut on parempia kun ite.

Kaikki tuntuu samalla tosi selkeeltä, ajatukset on järjestyksessä ja ei oo mitään sen enempää. Mutta samalla kaikki ajatukset on vaan niin sekasin kun voi vaan olla. On ihan hirveen epävarma olo. On niin vaikee luottaa siihen että kaikki voi olla ihan selkeetä, ei 
tarvi olla riitoja tai muuta. Tuntuu vaikeelta uskoo että he ketä on nyt ei käännä selkää. Tottakai mä luotan heihin ettei niin käy, mä luotan heihin. Mutta mä en luota itteeni, mä en luota siihen että en tuu mokaamaan niin että satutan toista, mä en luota siihen että oisin hyvä toinen, en luota siihen että mä voisin olla hyvä ystävä. Vaikka tottakai sitä tietenkin haluaa ja yrittää mutta tuntuu ettei riitä tälläsenä, ei oo tarpeeks. 

Sanottu että en sano mitä ajattelen, mutta sen näkee mitä ajattelen. Voisko kaiken tai melkeen kaiken sanoo ääneen. Mä oon yrittäny ja mielestäni onnistunukki sanoo enemmän mitä ajattelen. Mutta vielä lisääkö? 

Kuinka paljon voi ajatella muita? Sitä mikä ajattelee olevan heille se mitä he haluaa. Mitä itse haluaa heille, pelkkää hyvää. Miksei aina toimi niin? Miksi sanoo sanoja joita ei todellakaan tarkoita ja katuu saman tien kun on avannu suun. Tekee tekoja jotka vaan satuttaa muita ja itseä. Miksi ei vaan voi toimia ja puhua niinkun haluaa, olla tarpeeks hyvä muille.

Kun miettii tulevaa niin mä välillä mietin että mitä jos, mitä jos kaikki hyvä mitä on saanu ei oo ookkaan tulevassa. Jos tää onkin vaan vaihe? Mitä jos tulee riita eikä mikää palaa ennalleen, mitä jos kaikki vaan loppuu, mitä jos ei enää vaan nää muita, mitä jos jossain kohtaa ei enää riitä, mitä jos ei oo tarpeeks. Mitä jos se kaikki mikä tällä hetkellä merkitsee eniten niin omat valinnat ei riitä pitämään niitä omassa elämässä. 

Ihan hirveesti ajatuksia, tosi ristiriitasia ja niin sekavaa mun pään sisällä. Ehkä päälimmäisenä on menettämisen pelko, mitä jos ei riitä, jos ei oo tarpeeks hyvä. Mutta samalla luotto muihin on korkeemmalla kun koskaan ja muutenkin asiat on ihan hyvin, ehkä liiankin. Ei tällässeeseen oo tottunu.

Menee ihan hyvin tällä hetkellä ei siinä mitään, mutta jotenkin tosi epävarma ja varautunu olo kaikesta. Kaikki asiat ei oo tullu hetkeen samaan aikaan päälle ja tuntunu että seinät kaatuu ympärillä. Ei, ei mitään sellasta. Hyvä niin, en mä sillä, tottunu vaan siihen että niitä iskuja tulee niin uskaltaako sitä vaan luottaa siihen että hyvä pysyy.

Elämä on liian lyhyt siihen ett vihaa toist

Mä yritän aina olla satuttamatta mulle tärkeitä ihmisiä ja muutenki yhtään ketään, heidän mielipide on mulle välillä liiankin tärkee ja tekisin ihan mitä vaan heidän takia. Mä en halua että mun teot tai valinnat satuttaa muita. 

Niin mä oon ajatellu aina toimivani. Mutta silti sitä on tullu tehtyy virheitä, jotka on annettu mulle anteeksi. Sitä on satuttanu muita vaikka ei haluais. 

Samalla tavalla muutkin on tehny väärin, satuttanu vaikka ei ehkä ollu tarkotus. Tehny jotain mitä on vaikee unohtaa, mutta silti anteeksi kuuluis antaa. Niin toivois omalla kohdallakin. Muutenkin toimii ja tekee niinkun toivois itelle tehtävän.

Mä uskon että samaa asiaa ei tehdä toistamiseen jos sitä ei tarkoteta. Ehkä siihen anteeksi anto perustuu, luotetaan ettei sama toistu. Luottamus, anteeksi anto. Vaikka se ei aina ookkaan helppoa niin loppujen lopuksi silti oikein.

Kaikki hyvät hetket joita on ollu ja joita vois tulla lisää. Kaikki hyvä, onko sen menettäminen sen arvoista että vihotellaan. Ei, ei se oo. Miten paljon on antanu mulle, mitä kaikkea mulla ei ois ilman häntä, miten paljon hyviä hetkiä. 

Ehkä kaikki ansaitsee sen viimeisen mahdollisuuden vaikka sama virhe olisi tehty useastikkin. Kaikki tekee virheitä, kai kaikki ansaitsee anteeksi annon. 

Samalla tavalla kun mulle on annettu anteeksi niin nyt on mun vuoro antaa anteeksi. Luottaa siihen että samaa virhettä ei toisteta, luottaa ettei haluta satuttaa. Loppu peleissä ne teot osoittaa onko sen luottamuksen arvoinen, mutta silti ilman sitä anteeksi antoa ei oo luottamusta ja ilman sitä luottamusta ei oo mitään. 

Ja se että ei oo mitään niin ei sen kuulu olla niin. 

Vaikka me aina riidellään niin sisko koita ymmärtää en sua vaihtais mihinkään. 

Positiivisesti kateellinen

Voiko kateellisuus olla positiivista? Tai yleisesti ainakain mä ajattelen että kateellisuus on negatiivinen asia. Haluaisi itselle jotain mitä on toisella, ei soisi toiselle sitä mitä hänellä on, ei ole iloinen toisen puolesta siitä mitä hänellä on, haluaa ehkä tahallaan satuttaa. Haluaa itselleen hyvän mikä on toisella, ei ajattele muiden iloa ja onnea.

Mutta entä jos jollain on jotain mitä itsellekkiin haluaisi, mutta ei koskaan, ikinä, veisi toiselta pois sitä mitä hänellä on. On aidosti iloinen toisen puolesta. Ei mitään negatiivista. Toivoo, haluaa vaan itselle samaa, ilman että toinen menettää mitään, ilman että satuttaa ketään, ilman että ei voisi olla toisen puolesta iloinen. Mutta silti jollakin on jotain mistä itse haaveilee. 

Positiivinen kateellisuus. Tai vaan haaveilu. 

On ihmisiä, joille en koskaan haluaisi mitään pahaa, joita en ikinä tarkotuksella satuttaisi. En ikinä. On ihmisiä joilla on jotain mitä on ilo katsoa, mitä haluis itellekkin. Jotku asiat on sellasia mitä mä en voi enää saada. Mä en voi muutta mennyttä. Mä en voi muuttaa toisten käytöstä. Mä en voi päättää muitten valintoja. On silti myös asioita joita voin saada, mutta ei ne asiat tuu ja muutu sormia napsuattamalla tai tipu taivaasta. Valintoja, omia valintoja. Valintoja mitä on välillä vaikea näyttää, mutta valintoja jotka on enemmän kun selviä. Valintoja, joskus mennää metsään ja pahasti. Mutta ne mulle tärkeimmät valinnat on niin selviä ja varmoja ja tärkeitä että välillä tuntuu etten uskalla edes valita etten mokaa.  

Ei sillä että nyt ei ois asioita tarpeeksi tai että asiat ois jotenkin kovin huonosti. Ei. Mutta kai sitä aina voi haaveilla paremmasta ja enemmästä. Viemättä pois tätä hetkeä ja sen hyviä asioita, väheksymättä sitä mitä nyt on. 

Mutta en mä sillä tavalla oo kateellinen kenellekkään etten haluis nähdä niitä tai haluaisin niille jotain pahaa tai viedä niiltä jotain pois. Ei, en. Enemminkin haluun kuulla lisää juttuja menneestä, ja kaikesta mitä ne on joskus tehny. Ne on ehkä ihan parhaita! Haluu ennemmin nähdä sen mitä niillä on ja mitä joskus ehkä itelläkin on, haluu mieluummin olla aidoti ilonen, hymyillä, olla positiivinen. Positiivisesti kateellinen, jos niin voi sanoa.  Ja tietty oon tästä hetkestä myös ilonen, eikä se että haaveilen ja toivon enemmän ja parempaa vie pois sitä miten paljon tää nyky hetki merkitsee. Koska tää on enemmän mitä ikinä ajattelin, joten en mä voi olla kun ilonen ja kiitollinen. Mutta aina voi haaveilla ja varmaa kaikki haaveilee jostain, toivoo jotain. 

Toiveet, haaveet, asiat joiden eteen ja toteutumiseksi pitää ite toimia. Ylittää itsensä ja muutenki tavotella sitä mitä haluaa. 

Upea, hyvä ja ihana, siitä ei oo kahta sanaa

Oot hyvin pieni, oot hyvin hauras On ekat sanat joita kuulet päivittäin, muttet kuuntele muita, kuin sitä yhtä, joka käskee painu alemmas ystäväin, ja se kaiken sulta syö ja heti perään mielen lyö ja sanoo sä pystyt parempaan Ja kun putoaa höyhenvyö, alkaa ikuinen yö Sä pääset aikaan suurempaan



Mä en muista miten kaikki alko. Mä oon yrittäny miettiä ja miettiä, mutta ei mä en vaan keksi. Kuinka kauan siitä on aikaa? Vuosi, ei enemmän. Kaks vuotta, ehkä vähemmän, en oo ihan varma. Miten se tapahtu? Ei mitään muistikuvaa. Koska? Missä? Mä en muista. 

Mitä mä muistan? Kaks päivää on parhaiten muistissa sen suhteen mistä kaikki ois alkanu vähän isommin. 14.2.2014 ja 15.7.2014. Noitten päivien jälkeen voisin luetella pitkän listan päiviä, jotka on jäänyt mieleen, mutta noi on niitä varhasimpia mun muistissa. 

Mä en ehkä ajatellu vielä noina päivinä miten paljon se tulee vaikuttamaan mun elämään, positiivisesti. Mä en ois uskonu että sellanen merkitys tulee. Mä en edes sillon ajatellu asiaa niin että asiat ois tällä hetkellä näin, ainakaan vielä tollon. Ehkä pikku hiljaa mun ajatukset muuttu ja aloin uskoa että tää on hyvä juttu. 

Tää tie ois voinu päättyä niin moneen otteeseen etten pysty edes laskemaan. En oo ollu kovinkaan hyvin mukana, varsinkaan alku aikoina. Vasta myöhemmin oon tajunnu mitä en haluu menettää. Miten paljon se vaati, miten sitä ei ois tarvinnu tehdä ja silti se tehtiin. Mutta se on yks parhaimmista asiosta mitä mulle on tapahtunu. Mä saan huomata sen aina uudelleen ja uudelleen, useimmiten sillon kun sitä vähiten odottaa.

Tää on tuonu ja antanu mulle paljon. Jos tätä ei ois tapahtunu ois jäänyt tapahtumatta toinenkin parhaimmista asioista sekä monta muuta hyvää asiaa. Ei tää toinenkaa asia ollu kovin helppo teinen. Molemmat kulki aika lailla käsi kädessä ja on tullu tähän hetkeen samalla lailla, vaikka silti erilailla. Molemmat on ollu tosi merkityksellisiä ja tärkeitä asioita, enkä kumpaakaan koskaan haluis peruuttaa tai menettää.

Upea, hyvä ja ihana, siitä ei oo kahta sanaa. Antanu niin paljon mulle. Kokenu asioita joita en ois koskaan kuvitellu tekeväni, löytäny itteni tilainteista, paikoista joissa muuten ois varmaan koskaan ollu. Luottanu, hymyilly, nauranu, ollu aito. 

Mä mietin usein että miksi? Eikä mitenkään pahalla tarkotettuna, vaan hyvällä, kiitollisuudella. Se että miten kauan kaiki kesti, miten monta kertaa kaikki ois voinu päättyy, mutta silti ei päättyny ja nyt ollaan tässä. Ja hyvä niin. Vie on matkaa edessä, mut niin on toivottavasti aikaakin. ¨¨

Kaikkea ei pysty kuvailemaan sanoilla, selittää muille miten paljon joku asia voi merkitä. Tää on yks sellanen, sitä ei osaa ehkä selittää miten se on vaikuttanu, mutta sen tietää itte että paljon. Ja vaikka aika kuluiskin niin tää on asia mikä aina pysyy, tavalla tai toisella. 

Arvostus, kiitollisuus, se kaikki mitä on tapahtunu ei koskaan katoa vaikka asiat muuttuiskin. Mikään ei vie niitä pois, tapahtu mitä vaan.



Mä nousen nousen nousen ylös huipulle kohti ääretöntä ja sen ylitse, katson, vielä kerran taakse mietin kuinka nyt oon heikko, mut mä kiipeän, vielä himalajaan

Ei koskaan enää.

Pitääkö kaikki kestää? Voiko jossain kohtaa vaan päättää että ei enää koskaan? Voiko yhden oven vaan sulkee? Mutta sulkeeko siinä tahattomasti myös ovia joita ei tahdo sulkea?

Mä oon ajatellu ennen että sano mitä sanot, tee mitä teet. Kyllä mä kestän sen, mutta nyt alkaa tulee se raja vastaan että ei enää. 

Eniten mä pelkään, eniten mä pelkään.
Et yks päivä mä herään yhtenä niistä, joilla mikään ei tunnu muka missään.

Mä oon vihanen ja pettynyt. Välillä on tullu tunne että onks mulla oikeus siihen? Voinko mä ajatella vaan sitä miltä musta tuntuu?

Mut mä en haluu kattoo mitä tulevaisuus tuo jos kaiken antaa vaan jatkua ennallaan. 

Nähdyt painajaiset, muiden sanat, omat ajatukset, niin ne on alkanu vahvistaa sitä ajatusta että ei enää koskaan. Ei koskaan. Ei ikinä, ikinä enää. Mä en vaan halua, kai se riittää syyks. 

Kun näkee miten toiset nauraa ja ei tienny aina edes mille he nauraa. Kun näkee miten hyvissä väleissä ollaan. Näkee sen miten toinen ei anna tapahtuu mitään pahaa toiselle. Näkee miten vastataan vaikka keskellä yötä puhelimeen. Näkee miten laaja ystäväpiiri voi olla. Näkee ettei rajoteta toisten ystäviä. Kun näkee millasia ystäviä toiset on. Näkee miten hyviä he on. Pelkästään se että näkee sen kaiken niin tulee itellekki niin hyvä fiilis. Niin miksi pysyä jossain mikä rajottaa, satuttaa, pelottaa, saa ittes tuntemaan kun ei ois mitään. Kun tietää että on olemassa muutakin.

Mun ajatukset on nyt niin sekasin. Miettii mitä tulevaisuus tuo, miten asiat ehkä muuttuu, vaikuttaako tää johonkin muuhun, muuttaako tää muuten jotain, menetänkö mä jotain jonkun, mikä ois oikein, teenkö mä oikein, auttaako tää mitään, loppuuks tää joskus, onks tää mun vika, teenkö mä jotain väärin, montako kertaa saman teon voi antaa anteeks, pystynks mä siihen enää, mitä jos joku muu, mitä jos jollekkin muulle, onks se sillon mun vika, mitä jos mitä, miks miks miks, miksi miksi. Iha liikaa taas ajatuksia jotka nousee pintaan. 

Mut ei koskaan enää. 

Niin paljon kysyttävää

Niin paljon kysyttävää siitä mitä kuulen ja siitä mitä nään

Voiko vahvuutta olla välillä heikko? Kulkeeko vahvuus ja varmuus samassa vai voiko ne erottaa? Voiko kaiken peittää vai meneekö jossain raja? Kuka on aito ja kuka ei? Mikä on aitoo ja mikä ei? Voiko vahvuus kadota tai heikkous vahvistua? 

Voiko muutos olla kyse vaan tahdosta? Onko varmuudesta kyse itsestä?  Pystyykö asiat muuttamaan jos tarpeeks vaan haluaa? Onko heikkoutta vaijeta vai puhua? Voiko yks hetki kaiken muuttaa? Onko ne yhdet sanat jotka kaiken korjaa? Millon teot on sanoja tärkeempii? Millon sanat on myös merkitsevii? 

Saako menetettyä koskaan takaisin? 


Näenkö mä sua enää koskaan? 

Joskus kelasin ettet meistä diggaa ees

Elämä on liian lyhyt siihen ett vihaa toist


Millon pitää ajatella muita ja millon itseä? Onko okei toimia miten itse haluaa? Voiko sanoa ennenkun ajattelea vai ajatella ennen kun sanoo? Millä sanoilla on oikeesti väliä? 

Korjaako anteeks pyyntö ja anto kaiken? Unohdetaanko virheet vai vaikuttaako ne vieläkin? Palaako kaikki aina ennalleen? 


Miksi ihmiset toisiaan satuttaa ja vasta jälkeenpäin kaduttaa? 


Voiko olla huono ihminen? Onko muiden puheissa perää? Voiko ne vaan sivuuttaa vai pitääkö niitä kuunnella? Koska on aika kattoo peiliin?  

Onko elämä vaan omia valintoja? Voiko elämän suunnan itse päättää? Voiko kaiken menneen oikeesti unohtaa? Pystyykö kaikesta joskus oikeesti puhumaan? Seuraako kaikki hyvät ja huonot asiat aina perässä? Pääseekö mistään koskaan eroon?

Onko ihmiset aidosti mukavia? Voiko kaikkeen luottaa? Onko joskus vaan pakko luottaa ja kattoo mitä se tuo? Pääseekö muuten eteenpäin?  Pitääkö miettiä muut ajattelee? 


Miksi menee muiden mielipiteen mukaan, miks on vaikee pitää sitä mitä lupaa?


Millon voi tehdä ja mitä? Voiko hymyillä sillonkun hymyilyttää? Itkeä kun itkettää? Puhua kun on sanottavaa? Voiko kaikkien seurassa olla samanlainen? Jos pitää joidenkin ihmisten seurasta niin voiko heidän seurassa olla millanen on? 

Onko joskus liian myöhästä muuttua? Onko liian myöhästä sanoa että välittää? Onko liian myöhästä päästä mukaan? Onko liian myöhästä puhua ja kuunnella? Onko joskus vaan annettu niin monta mahdollisuutta ettei niitä enää tuu? Koska on liian myöhästä?

Paras tapa viettää juhannus

Sitä on vaikee sanoo mikä on paras ja mikä huonoin tapa viettää juhannusta tai eihän sitä voi edes sanoa. Neljä vuotta sitten paras tapa oli mökillä sukulaisten kaa, vuosi sitten kotona yksin ja tänä vuonna Länsi-Porin suurimmilla festareilla ihanien ihmisten kanssa. Erilaisin juhannus koskaan, tai muutenkin taas uusi asia mitä koskaan ennen kokenu. Paras tapa viettää juhannus tänä vuonna. 

Kyllä mä vähän mietein mitäköhän tästä tulee, jotenkin ihan uus tilanne. Yhden epäilyn kuulin muualtakin mut torstaina mä päätin että hyvä siitä tulee, sinne vaan. Ja hyvähän siitä tuli. Ehkä mä alan pikku hiljaa ihan oikeesti uskoo siihen että ketään heistä ei vaan voi epäillä, jos on noin mahtavia ihmisiä niin en mulla tai muillakaan oo mitän syytä epäillä yhtään mitään.

Toisaalta mä ymmärrän toiselta suunnalta tulevat epäilyt jollain tapaa, mut toisaalta en yhtään. Kaikki ei mee aina samalla tavalla. Mun mielestä se mitä mä ajattelen pitäs merkitä heillekkin enemmän. Mut se mitä mä ite epäilen niin tai emmä epäile, se vaan tuntuu vieläkin tosi uskomattomalta että ihan oikeesti pääsee vaan mukaan, miten kauan he kaikki on tuntenu, mitä kaikkee he on kokenu yhdessä ja silti aina vaan pääsee mukaan. Siinä on mahtavia ihmisiä, koskaan he ainakaan näyttäny sitä ettei ois tervetullut. Aivan mahtavii ihmisii, ihan kaikki, he joita tuntee enemmän mut varmasti myös he joita tuntee vähemmän.

Mä oon tuntenu heitä tosi vähän aikaa, kaks vuotta ja siitä alaspäin, mut sen kahden vuoden aikana mä oon tehny enemmän asioita kun monia vuosia ennen sitä, mä oon nähny ihan hirveesti uusia ihmisiä, mä oon viettäny niin paljon enemmän aikaa jossain muuallakun kotona. Enkä mä ois pari vuotta sitten taaksepäin uskonu että asiat ois ees menny näin.

Mä oon ihan hirvee epäilijä, ja mietin tosi paljon että mitä muut ajattelee, ja onko oikeesti okei olla mukana. Mietin vieläkin välillä vaikka ehkä ei pitäis. Ja varsinkin silloin kun on paljon ihmisiä joita ei oo ennen nähny tai nähny vaan muutamasti. Mutta koskaan mun epäilyt ei oo heidän kaa käyny toteen. Sitä ei vaan osaa selittää miten hyviä he on. 

Toivottavasti näitä tulee vielä lisää tulevaisuuteenkin ja kaikki menis muutenkin hyvin. Sen on huomannu että se kun on muiden seurassa niin se vaikuttaa ihan hirveesti ihmiseen. Kun näkee muita niin sitä on vaan niin paljon ilosempi vaikka mitään ihmeellistä ei edes tehtäis. Koskaan haluu takas parin vuoden takaseen aikaan. 

Mut siis mun juhannus oli hyvä juhannus. Oli tosi kivaa ja koskaan vaan ottaisin uusiks. Mä oon vaan ilonen että mulla oli mahollisuus olla siellä. Tulee taas tunne että on heille kaikille niin kiitollinen, ja oonhan mä. Jotenkin he on antanu mulle sen mitä mulla ei koskaan ollu yläasteella ja lukiossa, sen mistä sillon aina haaveili. Ehkä pikku hiljaa kaikki menneet alkaa olee menneitä ja pitää keskittyy tähän hetkeen.

Oli loistava juhannus, oli kivaa ja hauskaa. Tai mulla ainakin oli, toivottavasti muillakin.

Enkä ketään muutakaan minä pysty muuttamaan kuin itseäni ainoastaan

En usko ihmeeseen Mä elän uskoen tekemiseen Näen ahneen ihmisen sen joka vallasta taistelee

Avaa sun solmut

Vapauta ranteet Sun pitää antaa itselles anteeks Jokainen joskus kaatuu ja murtuu Jokaiseen joskus sanakin sattuu Jokainen on vahva tavallaan Sun pitää itsees uskoo Avaa sun solmut Vapauta ranteet

Sitä lupaa itsellensä kerta toisensa jälkeen miten ensi kerralla toimii eri tavalla. Sitä lupaa ettei tee tai jätä tekemättä tiettyjä asioita enää ja että muuttaa toimintaansa. Silti sitä löytää kerta toisensa jälkeen samaa lupausta itselle tekemässä. Miksi se on vaan niin vaikeeta? Miksi on niin vaikeeta tehdä ja toimia siten miten haluis? 

Vaikka sen tietää että jossain kohtaa on myöhästä enää muuttaa sitä toimintaa, jossain kohtaa se ovi ei oo enää auki, jossain kohtaa on se tilaisuus on vaan menny, yksinkertasesti jossain kohtaa on vaan liian myöhästä. Niin silti jostain asioista tekee vaikeempaa mitä ne oikeesti on.

Vaikka toisaalta kaikkeen on syynsä, siihen mitä tekee tai jättää tekemättä niin jossain kohtaa on vaan pakko mennä eteenpäin, pakko avata se ovi minkä haluaa avata. Ei sitä muuten pääse eteenpäin.

Mä oon kutakuinkin vuoden päivät yrittäny avata uusia ovia, ottanu askelia eteenpäin ja tullu monta taaksepäin. Oon päästäny ihmisii mun elämää, mut varmasti myös työntäny pois. Oon puhunu enemmän kun koskaan, mut silti pitäny liikaa sisällä. Oon halunnu saada hyväksyntää, halunnu muuttuu ja olla erilaisempi, parempi. Oon yrittäny unohtaa kaikki menneet ja olla avoimempi. Oon halunnu että ihmiset jotka on mulle tärkeitä tuntee mut, tietää miten mulla menee. Oon yrittäny muuttaa itteäni. Se miten oon onnistunu tai epäonnistunu niin kai osittain ollaan menty eteenpäin, mutta varmasti myös taaksepäin. 

Jotenkin mä aattelin että muuttuminen ois helppoo, kun sen on päättäny ja sitä haluu melkeen enemmän kun mitään muuta. Mutta ei se ollukkaa niin helppoo, mutta mä en luovuta. Se mitä mä nään ympärillä, se miten laaja ystävä piiri voi olla, miten tiedetään toisesta kaikki ja voidaan soittaa toiselle vaikka keskellä yötä, miten läheisiä ihmiset voi olla, miten rohkeita ja varmoja ollaan, niin se on se mikä vie eteenpäin. Meni siihen että mä muutun vuosi tai viisi vuotta niin mä teen sen silti, sen mä oon päättäny.

Se kaikki epävarmuus, muiden hyväksynnän hakeminen, avoimottumuus, se ettei sano mitää ajattelee. Kaikki se on joskus vielä poissa, ainakin pääosin, ja tilalla on uusi itsevarma ja avoin minä.  

Mä en luovuta, mä haluun olla erilainen joten mä myös teen sen. Välillä mennään taaksepäin, mutta oon ihan varma että kun tarpeeks yrittää ja haluaa niin kaikki on mahdollista ja että ne eteenpäin otetut askeleet loppupeleissä voittaa.

Valmis olemaan kakkonen

Kilpailemisessa katotaan yleensä kuka on parempi ja kuka huonompi. Yritetään olla ite se paras ja jättää muut taakse.

Yleensä kilpaillaan siitä mikä on tärkeää. Tuntuu että asiat, ihmiset, jotka on mulle tärkeitä elämässä niin tosi monen ympärillä on kilpailua. Kilpailua kumpi huomioidaan enemmän, kumpi saa enemmän aikaa, kumpi on tärkeempi, kumpi on vaan parempi. 

Kilpaillaan kumpi voittaa tän erän, mutta vaikka voittaiskin niin ei se voitto tunnu oikeelta. Ja kun hävii tekee enemmän että voittais seuraavan erän. Tuntu että ilman kilpailua hävii ne tärkeet asiat, joista kilpailee. Mut ei se mee niin. 

Mut mun kilpailut on ohi, mä en vaan jaksa tällä hetkellä. Mä voin olla se huonompi, mä voin jäädä kakkoseks. Mut mä en vaa haluu satuttaa tällä enää itteeni tai muita. Mä en haluu kilpailla enää ketää vastaan. Ei sillä etteikö se mistä kilpailua on ei ois mulle tärkeetä. On, kaikkein tärkeintä. Ja ehkä just siks koko kilpailussa ei oo mitään järkee, mä en haluu satuttaa ketään sillä että mä yritän olla parempin kun joku toinen. 

Miten helppoa tai vaikeeta tulee olemaan niin saa nähdä. Mutta se ettei voi olla samalla viivalla ilman kilpailua niin ei siitä tuu mitään, paitsi riitoja. Jos toinen haluu olla parempi, voittaja niin tällä hetkellä mä oon valmis olemaan se kakkonen. Mä voin olla alemmalla viivalla kun nähdään. Minkään muun ei tarvis muuttua, kun sen jatkuvan kilpailun. 

Nää vuodet ollu tuulisii

Heittäydy täysiin
Mitä ikinä teetkin 
Ja elä nyt missä ikinä meetkin

Onko kaikki ikuista ja pysyvää? Voiko kaiken hyvän vielä menettää? Milloin pitää ottaa askel eteenpäin ja millon taas taaksepäin? 

Rohkeus ei oo sitä ettei pelota
Vaan ett uskaltaa hyppää vaik ei tiedä selviikä elossa

Voiko rohkeus ja pelko olla käsikkäin? Voiko kaikesta ikävästä päästää irti ja vaihtaa suuntaa? Mikä riski kannattaa ja millon on hyvä olla paikallaan? 



Sitä hävii vasta kun luovuttaa
Kaikki tarvii jotain mitä puolustaa

Voiko ajatukset sanoo ääneen kelle vaan? Voiko niitä muut edes ymmärtää? Mistä tietää millon satuttaa ja mitä muut edes haluaa? 

Kaikki tunteet voi turruttaa
Pitää sisäl eikä antaa kuoren murtua
Kaikki tunteet voi turruttaa
Mut ikuisesti ei voi leikkiä kuollutta

Onko pakko valita puoli?

Jos vaan vahvat pysyy hengis, niin mä päätin et mä selviin.


Tällä hetkellä mun pää on niin täynnä ajatuksia etten ite edes pysy perässä. 

Sitä yrittää peittää isommat ajatukset pienemmillä ja sivuuttaa ne mitä ei halua ajatella. Se sekottaa ajatuksia entistä enemmän vaan.

Tuntuu että tekee miten vaan niin se on väärin. Pitäis valita ikään kun kenen puolella on. Ei vaan haluis loukata ketään, mutta tuntuu että se on mahdotonta. 

Se miten asiat vaikuttaa toisiinsa ja tulevaa. Vaikka menneet on loukannu mua niin oon mäkin luokannu muita ja mulle on annettu uus mahdollisuus niin miks mä en vois antaa uutta mahdollisuutta. Mä en haluis olla enää se este sovulle ja riidattomuudelle. Jos se vaan kävis niin, mut ei.

Miksi kaikki ei voi olla yhdessä? Yrittää tulla toimeen, vaikka on tullu tehtyy vääriä asioita. Kaikilla ois mukavampaa kun ei ketään jätetä pois. Ei kukaan sitä omalle kohdalle toivois, niin miks pitää tehdä se toiselle. Ei kaikkien tarvii olla parhaita kavereita tai nähdä muuten, mut edes sillo kun kyse ei vaan itestä ja omasta tahdosta. 

Mut onneks on niitä hetkii kun pystyy unohtaa kaikki ajatukset. Onneks on heitä ihmisiä joihin pystyy luottaa täysin ja avaamaan edes hieman omaa ajatus maailmaa. Onneks on muutakin tekemistä kun vaan puida ajatuksia läpi. Onneks on niin paljon hyvääkin vaikka välillä ei siltä tunnukkaa. 

Sitä voi vaan myöntää ja oppii tulevaan

Jokanen tekee elämässään virheitä. Osa on isompia ja osa pienempiä. Toiset tekee virheitä enemmän ja toiset vähemmän. Toiset oppii kerrasta, mutta kaikille se ei riitä. 

Viime aikoina on tullu tehtyy virheitä ihan reilulla kädellä, osa on isompia ja osa ei niin isoja. Osaa kadutaan enemmän kun osaa ja toisia toivois tekemättömäksi. Osa virheistä vaikuttaa elämään enemmän kuin toiset ja osaa on vaikeempi korjata. Osa loukkaa muita enemmän kuin toiset. Osa saadaan anteeks, kun taas osaa ei. Jotkut vaikuttaa menneeseenkin ja toiset unohdetaan hetkessä.

Mut oli virhe miten iso tai pieni, loukkas se muita miten paljon vain niin kaikilla virheillä on seuraukset. Seuraukset mitkä pitää kantaa. Oma virhe mikä itse tehtiin, mikä ei riipu kenestäkään muusta tai oo kenenkään muun vika. 

Ajassa ei pääse taaksepäin, vaikka kuinka haluais. Ei voi saada tehtyä tekemättömäks, ei vaikka kuinka katuis. Sitä voi vaan myöntää ja oppii tulevaan ja olla tekemättä samaa virhettä kahdesti. Joskus se auttaa tilannetta, joskus taas ei. 

Kuka on oikeessa? Mikä on oikein?

Se mitä pitäs tehdä, mitä haluis tehdä, mikä tuntuu oikeelta ja mikä olis paras tapa toimia ei aina kulje käsi kädessä. Se mikä tuntuu oikeelta tuntuu samalla väärältä. Ja se mikä ois oikein ei oo helppoa. 

Välillä on helpompi tehdä väärin. Helpompi jättää sanomatta ja tekemättä asioita. Koska se satuttaa vähemmän muita. Onko oikein tehdä väärin jos tarkottaa hyvää? Millon pitää tehdä asioita oli se kuinka vaikeeta vaan?

Mitkä asiat on hyvä sanoo ääneen? Ja mitkä pitää omana tietona. Mitkä sanat satuttaa enemmän kun auttaa? Ajatteleeko sitä itteä vai muita? Miten kauan voi olla hiljaa ja millon on puhunu liikaa?

Mitkä asiat on hyvä jättää takaa-alalle? Mistä ei enää puhuta? Mitkä asiat taas kaivetaan esiin vaikka ei ehkä haluis? Mitkä asiat on parempi myöntää ja mitkä kieltää? Onko totuus aina oikee ja paras vaihtoehto? 

Kuka on valmis tuomitsemaan ja ketä? Kenen sana on painavin ja kuka päättää? Onko helpompi olla kertomatta vai kertoa? Onko se oma päätös? Onko väärin vai oikein tuoda muiden asiat esiin? Kuka päättää mistä puhutaan? Kuka päättää ja valitsee, kuka on oikeessa?

Mikä ratkasu on paras? Ajatellakko itteä vai muita? Kuinka itsekäs tai epäitsekäs saa olla? Onko väärin vaieta jos se ei satuta? Onko oikein puhua jos se tuntuu oikeelta? Mikä on väärin ja mikä on oikein? Millon on liian myöhästä ja mikä on minkäkin arvosta? 

Mä haluun pitää kiinni

Vaikka välillä tuntuu ettei mikään mee putkeen ja kaikki on huonosti niin taas mä tajusin tänä iltana hetki sitten että niitä hyviä asioita ja hyviä ihmisiä on myös. Ja se merkitsee enemmän. Mä oon taas vaan niin ilonen. En mä uskonu että mä tulisin näkee heitä eniten kaikista mun kavereista, ystävistä. En mä uskonu että he on ne jotka tietää enemmän kun muut, emmä ois uskonu että kaikki menee näin. Mutta mä oon enemmän kun ilonen siitä että just he on mun elämässä. Ilonen että just he tietää edes ne vähimmät asiat. Ilonen että mä nään niitä. Mä oon taas vaan ilonen ja kiitollinen.

Mä mietin välillä että miksi? Miten ne on pysyny vaikka oon ollut ja oon varmaan vieläkin välillä tosi no sellanen. Mutta emmä valita. Tää on taas hetki kun väsyttää, mutta siitä huolimatta jaksaa vaan hymyillä. Mä tiedän että mulla on vielä asioita joita voisin tehdä paremmin. Mutta siitä huolimatta tälläsenäkin mä haluun pitää kiinni. Ja mä toivon että he pysyy, aina. 

"Saatte mut hymyilee, ootte parhaita!"

"Mua kiinnostaa mitä sulle kuuluu ja miten sulla menee."

"Ehkä ajattelen ettei sua kiinnosta mitä sanon."

"Yks tosi fiksu ihminen sano mulle että ystävät kuuntelee."

"Oon niin kiitollinen ja ilonen."

"Oot ihan mahtava ihminen."

"Vaan jos se on okei, mä en haluu tunkea tai olla ylimääränen."

"Jossain tuolla pään sisuksissa on vaan ajatus että mitä sä ajattelet musta."

"Mulla ei oo moneen vuoteen ollu tätä tunnetta että mulla on oikeesti ystäviä."

"Kiitos."

"Mutta mä luotan sun sanoihin."

"Mä nähdään harvoin, liian harvoin."

"Sun sanat merkitsee mulle."

"Sä oot yks rohkeimmista ihmisistä joita tiedän."

"Haluun että nähään vielä."


Niin paljon sanottavaa, sanoja jotka on vaan paperilla. Mutta liian vähän rohkeutta, varmuutta, uskallusta. Miksi? Mä en tiedä. Mä en haluu mokata.

-------------------

Mä en varmaan koskaan oo sanonu ei yhdelle ihmisille, jos kyse on jostain isommasta asiasta. Mä tein sen eilen. Samalla tuntuu niin väärältä, mutta silti siltä että tein oikein. Tuntuu että vihdoin oon päässy pois siitä otteesta missä olin. Kuuntelin kaikki ne sanat vaikka mun ei ois tarvinnu, hyväksyin kaiken mitä se sano ja teki. Tein melkein mitä vaan mitä se halus. Ei enää. Sen mä oon päättäny. Mun ei tarvi, ei ois koskaan tarvinnutkaan. 

Se että kun tarpeeks kauan sanotaan jotain asioita niihin alkaa itekkin uskomaan. Mä en ennen ajatellu asian olevan niin, kunnes mulle sanottiin se. Mä jäin miettii sitä ja mitä jos mulle ei ois koskaan sanottu että se on sääliä tai että mulla ei oo ystäviä tai että en oo normaalia tai että tarviin hoitoa tai kaikki ne, niin oisinko mä koskaan ite ajatellu myös niin. Emmä tiedä. Turha sitä on enää miettii, mutta mä mietin välillä että koska se kaikki taas pahenee. Mä tiedän että mun ei tarvii kuunnella sitä enää mutta mä en tiedä pystynkö mä kävelee pois. Toivon ettei se vaan pahene tästä, ettei tarvi miettiä mitä sitä pitäs tehdä. 


-----------------

Mutta kun ei oo yksin, tekee asioita muitten kaa ja näkee ihmisiä niin pitää olla kiitollinen siitä. Ilonen, tai mä ainakin oon. Ilonen vaikka kaikki asiat ei menis aina nappiin ja vaikka ikäviä 
asioitakin on. Mä oon vaan niin ilonen ja niin super kiitollinen niille ihmisille että mä tekisin melkeen mitä vaan niiden vuoksi. 
Tuntuu että oon niille ihan hirveesti velkaa kaikesta, en mä pysty kiittää tarpeeks. Mä oon vaan niin ilonen siitä että mä saan nähä heitä. 

Tää on taas näitä iltoja kun kaikki hyvät asiat pyörii päässä. Ilta kun väsyttää mutta ei haluu nukahtaa koska haluu säilyttää tän hymyn. Ilta kun uskoo taas siihen että elämässä on enemmän hyvää. Ilta kun kaikki on hyvin. Mä toivon että mä voin joskus saada jollekin tän saman tunteen minkä he saa mulle. 

Mä olin isintyttö

Siinä missä jokasella on vaan yksi äiti niin jokasella on myös vaan yks isä. Jokasella myös erilainen suhde omaan isäänsä. Toisilla parempi ja toisilla huonompi.

Mun oma suhde oli tosi pitkään tosi hyvä. Iskä oli aina se kenen kanssa tehtiin kaikkea, käytiin laskettelemassa, ulkomailla, syömässä, golfaamassa, käytiin pelaa sulkapalloa, pelattiin playstationia, katottiin urheilua ja tehtiin ruokaa. Katottiin elokuvia ja sarjoja iltaisin. Puhuttiin puhelimessakin usein. Kerran käytiin kallossakin. Mä olin isintyttö. 

Kaikki alko muuttumaan pikku hiljaa. Ei enää katottu jääkiekkoa tai mäkihyppyä yhdessä. Yhä useemmin katoin elokuvat yksin ja tein ruuan vaan ittelleni. Molemmat teki virheitä. Mä esitin liian vahvaa, liian pitkään. Mä halusin että mun isä on onnellinen, ajettelin että jos se onnellisempi muualla kun kotona niin asian kuuluu vaan mennä näin. Jossain kohtaa se rupes vaan olemaan liikaa ja sillon viimisetkin yhteiset hetket katos. 

Mä tiedän että molemmat teki virheitä, mutta silti se että mun isäni myönsi jälkeenpäin tietosesti pakottaneensa mut muuttamaan pois tai se että se hän sano jälkeenpäin että tiesi kyllä etten viihdy yksin niin se herätti katkeruuden siihen ihmiseen. Emmä silti riitaa halunnu tai haluu vieläkään. Ei olla mitenkään lämpimissä väleissä. Nähdään tai puhutaan puhelimessa kerran tai kaks kuussa. Muutos siihen mitä meijän suhde oli ennen niin on iso. Kyllä mä kaipaan niitä aikoja. 

En mä haluis asian olevan näin, mutta kun toinen viettää melkein kaiken aikansa 300 kilometrin päässä ja käy sillon tällön täälläpäin pyörähtämässä niin ei oo kovin helppo tehtävä. Varsinkin kun tietää että seuraavan vuoden sisään hän asuu siellä 300 kilometrin päässä niin emmä tiedä. Vaikka eihän välimatka mitään estä tai ratkase niin emmä tiedä. Välillä mä mietin silti että haluunko edes enempää?  Mutta kai sitä tätäkin suhdetta pitää vaan koittaa parantaa. Taas asia mikä on helpommin sanottu kun tehty. 

Ennen mä katoin urheilua mun isän kanssa, mutta nyt kun oli MM-kisat toisaalla mä katoin niitä toisen ihmisen kanssa. Hänen kanssa puhuttiin ja arvosteltiin samalla tavalla kun iskäni kanssa aikasemmin. On ihminen joka korjas mun pyörän kun pyysin, ihminen jonka kanssa pelattiin. On niin ilonen siitä ja kiitollinen.

Mutta oli asiat nyt miten vaan niin en haluu rakentaa tulevaa valmiiksi. Kaikki voi vielä muuttua suuntaa tai toiseen. Se mitä tulee tapahtumaan tai mitä ei tapahdu on meistä kiinni. Jokaseen riitaan ja hyviin väleihin tarvitaan kaksi. Se on asia minkä mä oon oppinu. 

Me vaan ei osata olla kahdestaan

Mä siivosin eilen, kävin kaikki tavarat läpi ja löysin jotain joiden luulin heittäneeni jo roskiin. Löysin mun vanhat päiväkirjat ja ei niin vanhat tekstit. Mä luin ne tekstit ja voisin kirjottaa samallalailla vieläkin, ainakin suurimmaksi osaksi. Mä en tiedä pitäskö säästää ne vai heittää roskiin. Sitä tekstiä on paljon, ja haluisin ehkä näyttää ne joskus ihmisille kenelle oon osaa kirjotellu. Mutta toisaalta emmä tiedä. Ehkä toistaseksi vie säästän ne ja löydän uudestaan sitten taas jossain kohtaan. Ja ehkä joskus joku muukin lukee ne. 

Mä löysin kaiken synttäreiltäni. Super ihanaa tekstiä sieltäkin muitten kirjottamana löysin. Saispa sen päivän vie takas, ainoo mitä muuttaisin ois että yks ihminen ois mukana ketä siellä ei sillon ollu. Oli pakko koittaa sitä mun mekkoa mikä oli mulla sillon päällä, ei sen jälkee oo ollu kertaakaan päällä. Löysin puhelimen kätköistä myös nii ihanan näköstä ja kuulosta video materiaalia tolta päivältä että se päivä takas nyt kiitos heti. 

Kun mä luin mun päiväkirjoja yläasteelta ne oli täynnä huonoja asioita, jotain yksittäisiä hyviä juttuja oli mainittu mutta ei paljoo muuta. Ja kun luin noita mitä oon kirjottanu nyt viimisen vuoden sisällä niin ne on sellasta positiivisuutta ja toivoa vaan täynnä että miten paljon ne kaikki on vaan merkinny. Enkä mä ehkä tajunnu miten paljon ne on vaikuttanut, en mä kirjottais niin jos oikeesti tarkottais. Tajuu taas miten ne kaikki pienet hetket ja sanat on merkannu ja miten ihania jotkut ihmiset voi vaan olla.

Tänään jatkoin vielä siivoomista ja menin sen jälkeen sitten kaupunkiin. Ajattelin että pitkästä aikaa tekis sen ihmisen kanssa jotain ja sais ehkä taas kaiken ainakin osittain siihen mihin pari kuukautta sitten jäätiin, mutta ei. Me ei vaan osata olla kahdestaan. Enkä mä tiiä mitä pitäs tehdä. Mä en riitele kenenkään muun kanssa. En tiiä. Ehkä meijän pitää olla vaan vähemmän kahestaa tai yrittää vaan uudelleen ja uudelleen. Mutta ei hirveesti silti jaksais riidellä. Sitä vaan haluis että kun on paljon vaan töissä ja kotona että sillon kun näkee ihmisiä ja tekee muutakin että sen jälkeen ei ois tunne että ei ois pitäny nähdä. Mutta ehkä ens kerralla menee paremmin. Mutta kai se vaan kun tarpeeks taas vaan näkee niin ne turhat riidatkin loppuu. Tai ainakin mä toivon niin. 

Miten muuten, emmä tiiä. Pää on taas niin täynnä ja sekasin asioista että en tiiä mitä pitäs ajatella tai tehdä. Jos joku vaan kertois sen mulle tai jos näkis tulevaan, ei tarvis miettii miten kaikki kaikkeen tulee vaikuttamaan. Mutta sen näkee ajan kanssa. Pitää ite vaan koittaa tehdä, toimia ja puhua niin että ei oman itsen takia käyn niin mitä ei itse toivo. Ehkä helpommin sanottu kun tehty, mutta yritetään.

 

En varmaan koskaan unohda tota päivää. Sitä miten luulin että joudun oleen töissä sen illan, miten istuin silmät sidottunu autossa, enkä tienny kenen se on, sitä miten siellä oli ne ihmiset. Se oli ihan huippu ilta! Seuraava viihteellä olo ilta on yhtä kiva tai ainakin melkein. Mä päätin sen just nyt! 

Jokasella on vaan yksi äiti, tai ainakin melkein jokaisella. Toiset on paremmissa väleissä äitinsä kanssa kun toiset. Toiset näkee omaansa päivittäin, toiset kerran kuussa. Toinen kertoo kaiken äitillensä, toinen ei kerro mitään. Toinen on äitinsä kanssa kuin kaveri, toinen kun vihollinen. Kaikilla on erilainen suhde omaan äitiinsä. Mun oma suhde on ollut tosi vaihteleva, ei koskaan kovin läheinen. Monen asian merkityksen ja tärkeyden tajuaa usein vasta kun pelkää että menettää, niin kävi nytkin.

Mä en koskaan kertonu mun äitille minkälaista mulla oli koulussa, mä valehtelin että kaikki on hyvin. Sanoin meneväni kavereilla vaikka oikeesti menin usein yksin kävelemään. Mä en halunnu että hän sais tietää. Mä en tiedä tietääkö vieläkään. 

Mun vanhemmat eros kun mä olin 15. Se oli mulle kova paikka, sillon tuntu että koko mun maailma hajosi. Musta tuntu sillon että kun mut jätettiin koulussa yksin niin nyt myös mun äiti jätti mut yksin. Mä yritin hyväksyä sitä, mutta mä en vaan pystyny. Mä olin vaan niin rikki ja mä alotin vihan pidon. Se kesti kaksi vuotta. Mä en puhunu tai jos puhuin olin tosi tyly, en halunnu nähä mun omaa äitiä, eikä oikeen nähtyykkää. Mä kadun mun käytöstä jälkeenpäin niin paljon. 

No, onneksi mä tajusin tarpeeksi pitkän ajan jälkeen miten turhaa mun käytös oli, miten ilkee mä olin ollut. Mä korjasin välini, en koskaan pyytäny anteeksi, mutta mä halusin mun äidin takasin.

Me oltiin taas väleissä nähtiin kerran viikossa tai kerran kahessa viikossa, soiteltiin sillon tällön. Mä olin tyytyväinen siihen, mä näin mun äitiä. Enkä mä osannu ajatella edes enempää, ei se koskaan ennenkään oo ollut sen enempää. Ei mun äiti oo tienny mitä mun elämässä sen enempää tapahtuu. 

Mulle oli vaikee ajatus että mun äitillä ois uusi miesystävä. Mutta se jos mikä on ollu asia minkä oon halunnu hyväksyä. Mä en oo koskaan oo ollu ilkee hänelle, ainakaan mielestäni. Enkä mä edes haluis olla. Mukava ihminen ja ihana tytär hällä. Vaikea ois kuvitella ettei heitä enää näkisi. 

Mä haluun ja aion nähdä mun äitiä nyt useemmin kun aiemmin. Mä haluun viettää aikaa hänen kanssa, puhua niitä näitä ja pitää kiinni mun äidistä. Mä ajoin sen pois jo kerran enkä tee sitä enää koskaan uudestaan. Koskaan ei tiedä mitä aika tullessaan, puol vuotta on toisaalta pitkä aika mutta toisaalta niin lyhyt. Sitä toivoo parasta mutta kaikki on aina mahdollista. Vielä kun on aikaa, varmaa aikaa niin mä haluun käyttää sen ajan hyvin.

	Hyvä kirjotus! Voi kun kaikki ymmärtäis sanan ystävä samalla tavalla.. "Kuinka usein ystävää nähdään? Kuinka usein puhutaan? Onko väliä jos nähdään harvemmin, onko se sillon ystävyyttä?" .. niimpä, osuit naulan kantaan tossa kohtaa ja muutenkin koko tekstissä ! Ihana teksti. kohteessa Koska ystävät tekee niin ❤️ Poista sisältö | Poista | Roskaposti Mä sain tohon ystävyys tekstiin kommentin. Se oli wou- fiilis koska toinen kommentti ikinä. Mutta suuri kiitos!! Mutta se ei ollu pointtina. Mä en tiedä mitä toi kommentoija tarkotti tai miten hän ymmärsi ton kohdan minkä hän lainasi mun tekstistä. Mutta mä tarkotin sillä siis sitä että mun mielestä se kuinka usein nähdään, puhutaan, ollaan yhteyksissä niin ei kato sitä ettei vois olla ystävä. Koska mä oon ite esimerkiksi joidenkin kanssa mun mielestä melko vähän yhteyksissä, en nää kovin usein ja näin. Mutta ei se tarkota mulle ettei se vois olla ystävyyttä. Tottakai se voi olla ja on.  Ehkä se että osaa täydentää toisen lauseet loppuu ja lukee toisen ajatukset ja tietää mitä mikäkin ilme toisella tarkottaa vaatii enemmän. Se vaatii aikaa ja näkemistä ja sitä että ollaan paljon yhteyksissä. Mutta mun mielestä ystävyyttä voi olla erilaistakin eikä se mun mielestä oo mitenkään väheksyttävämpää. Mutta toi ajatusten luku ystävyys on jotenkin ihanaa seurata vierestäkin, en mä sillä tarkota siis ettei se ois enemmän ystävyyttä. Mä en osaa taas selittää. Mutta siis jokainen ystävyys on mun mielestä tärkee ja arvostettava, riippumatta siitä että nähdäänkö joka päivä vai kerran kuussa. Mutta en mä nyt tietenkään tolla tarkota sitä etten haluis nähdä, puhua, olla yhteyksissä tai että haluisin sitä vaan harvoin. Ei, ei. Päinvastoin koitan parantaa sitä omalta osaltani, olla aina vaan parempi toinen.	Anonyymi	28.2.2015