Jonka läsnäoloa ei välttämättä edes huomaa, vielä.

Kaikki ihmiset on erilaisia, kaikilla on oma luone. Toiset puhuu mieluummin, toiset kuuntelee. Toiset on sosiaalisempia, toiset hiljasempia. Toiset puhuu enemmän ja toiset vähemmän. Mä uskon että jollain tasolla siihen millanen on voi vaikuttaa. Mut sen oon saanu huomata ettei se mee niin että päättää että ens kerralla mä puhun enemmän. Ei, se matka on paljon pidempi.

Mä haluaisin olla ihminen, joka pystyy olemaan kaikille sosiaalinen. Puhumaan isommassakin porukassa ja sanoo mitä ajattelee. Mut se ei oo vielä mua. Ei vaikka mä kuinka haluaisin. Mä viihdyn, mulla on usein tosi kivaa vaikka en paljoo puhuiskaan. Mä kuuntelen mitä muut puhuu enkä mä haluis olla missään muualla. Mä haluun ja mua kiinnostaa olla muiden ihmisten kanssa ja mä tykkään olla mukana muiden kanssa. 

Mä oon varsinkin isommassa porukassa se, joka on usein melko hiljaa. Jonka läsnäoloa ei välttämättä edes huomaa. Sanon muutaman kommentin johonkin väliin, mutta aika vähän. Jonka läsnäololla ei varmaa kovinkaan monelle muulle oo sen suurempaa merkitystä kun mulle itelle, mutta mulle se on sitäkin suurempi.

Mä oon tosi huono sosiaalisissa tilanteissa, varsinkin jos siinä on enemmän ihmisiä, mä tiedostan sen. Mutta aina kun mulla on mahdollisuus mä haluun mennä niihin, koska mä uskon että vielä koittaa se päivä kun mä en oo enää hiljaa. Ja tottakai koska mä haluun olla niissä, mä haluun olla samassa tilassa muiden kanssa.

Mä oon pystyny siihen kun oon muiden kanssa kahdestaan tai pienessä porukassa. Mä oon pystyny sanoo ajatuksiani, vaikka tällä hetkellä ainakaan ne ei oo mitään kovin kummosia. Mulla ei oo enää ketään ihmistä töissä, jonka kanssa oisin kahdestaan hiljaa. Hetki sitten niitäkin oli useempi. 

Mutta jos työkavereitakin on useempi samassa tilassa ja puhutaan jostain niin se kaikki puhe katoo. Mä en puhu enää paljoo mitään. Sama jos on joku muu porukka jossa oon niin tosi usein, melkein aina mä en vaan enää puhu. Vaikka mä tiedän että ne ihmiset joiden kanssa oon viime aikoinakin ollu samassa tilassa isommassa porukassa, kaikki ihmiset töistä ja muutenkin ihmiset joiden kanssa viettää aikaa niin he kaikki on uskomattomia ihmisiä, he antaa ittestään niin hyvän ja uskomattoman kuvan, ettei sitä pysty selittämään. Ja aina, aina jälkeenpäin mä mietin miks mä en sanonu mitään, miks, miks mä taas pilasin omat mahdollisuuteni. 

Mä oon silti ilonen siitä että mä nykyään edes puhun joillekkin jotain. Mä uskon, tiedän että jos joskus vielä tulee tunne että seinät kaatuu päälle tai tulee joku isku jostain suunnasta niin mä tiedän että mä voin sanoo siitä jollekkin, eikä se puhuminen itsestään just kahdestaan tai kolmestaan, neljästään oo ongelma. Tai niin mä uskon. 

Tottakai on vieläkin parannettavaa puhumisen suhteen myös kahdestaan, mutta just nyt mä oon sanonu mitä ajattelen, oli se sitten se että nukuin päikkärit ja se oli virhe tai että pitäs tehdä koulu juttuja mut se on vähän jääny tai muuta yhtä turhaa. Mut tällä hetkellä ne on mun ajatuksii, jotka sanon ääneen. Jos ois aikaa niin voisin avata mun ajatuksia syvemmältä, mutta se pitäs lähtee tosi alusta koska niistä mä en oo ennen ollu valmis puhumaan. 

Mutta mä oon ilonen jo tästä mitä nyt on. Matka siihen että mä oon isommassakin porukassa edes vähän enemmän äänessä niin on pitkä, ja muutenkin matka siihen että avoimuus on se juttu niin siihen voi olla vielä tosi pitkä matka. Mutta eteenpäin mennää, vaikka välillä mentäs taaksekkinpäin, mutta mä tiedän että joskus vielä mä saan huomata että puhun yhä useemmalle ihmiselle, yhä enemmän ja enemmän myös isommassa porukassa.

Mä tiedän että se kaikki lähtee musta itestä ja on musta kiinni. Mutta en mä ois nyt tässäkään jos ei ois annettu aina uutta mahdollisuutta. En mä ois yksin tässä, mä uskois itteeni jos mä oisin yksin. Ennen kaikkea pari ihmistä. Ja tottakai työkaverit, mutta heille on ollu pakko olla samassa vuorossa mun kaa ( :D ).

Kaikki tuntuu olevan niin hyvin, että miettii vaan hyviä asioita. Uskoo siihen että voi muuttuu ja että aina päivä päivältä puhuu ja sanoo enemmän. Että joka sanan jälkeen siitä kaikesta puhumisesta tulee aidompaa. Pitkästä aikaa mä oikeesti uskon itteeni, mä tiedän että mä pystyn siihen. Sitä mä en tiedä että puolen vuoden vai viiden vuoden päästä, mutta pystyn kumminkin. Mä oon halunnu jo kauan olla avoimempi ja sosiaalisempi, muuttua. Mut uskon että kun itellä on edes vähän uskoa siihen että onnistuu niin se on mahdollista. 

Just nyt mä uskon tähän ja siihen että pystyn siihen. Se että uskonko mä enää viikon, kuukauden tai parin kuukauden päästä, niin en mä tiedä. Mutta se että nyt uskon itteeni niin mä tiedän että muuttuminen on joskus vielä mahdollista vaikka usko välissä meniskin. 

Mä toivon ja uskon että joskus mä luen vielä tän tekstin ja ajattelen että mä onnistuin.