Ei koskaan enää.

Pitääkö kaikki kestää? Voiko jossain kohtaa vaan päättää että ei enää koskaan? Voiko yhden oven vaan sulkee? Mutta sulkeeko siinä tahattomasti myös ovia joita ei tahdo sulkea?

Mä oon ajatellu ennen että sano mitä sanot, tee mitä teet. Kyllä mä kestän sen, mutta nyt alkaa tulee se raja vastaan että ei enää. 

Eniten mä pelkään, eniten mä pelkään.
Et yks päivä mä herään yhtenä niistä, joilla mikään ei tunnu muka missään.

Mä oon vihanen ja pettynyt. Välillä on tullu tunne että onks mulla oikeus siihen? Voinko mä ajatella vaan sitä miltä musta tuntuu?

Mut mä en haluu kattoo mitä tulevaisuus tuo jos kaiken antaa vaan jatkua ennallaan. 

Nähdyt painajaiset, muiden sanat, omat ajatukset, niin ne on alkanu vahvistaa sitä ajatusta että ei enää koskaan. Ei koskaan. Ei ikinä, ikinä enää. Mä en vaan halua, kai se riittää syyks. 

Kun näkee miten toiset nauraa ja ei tienny aina edes mille he nauraa. Kun näkee miten hyvissä väleissä ollaan. Näkee sen miten toinen ei anna tapahtuu mitään pahaa toiselle. Näkee miten vastataan vaikka keskellä yötä puhelimeen. Näkee miten laaja ystäväpiiri voi olla. Näkee ettei rajoteta toisten ystäviä. Kun näkee millasia ystäviä toiset on. Näkee miten hyviä he on. Pelkästään se että näkee sen kaiken niin tulee itellekki niin hyvä fiilis. Niin miksi pysyä jossain mikä rajottaa, satuttaa, pelottaa, saa ittes tuntemaan kun ei ois mitään. Kun tietää että on olemassa muutakin.

Mun ajatukset on nyt niin sekasin. Miettii mitä tulevaisuus tuo, miten asiat ehkä muuttuu, vaikuttaako tää johonkin muuhun, muuttaako tää muuten jotain, menetänkö mä jotain jonkun, mikä ois oikein, teenkö mä oikein, auttaako tää mitään, loppuuks tää joskus, onks tää mun vika, teenkö mä jotain väärin, montako kertaa saman teon voi antaa anteeks, pystynks mä siihen enää, mitä jos joku muu, mitä jos jollekkin muulle, onks se sillon mun vika, mitä jos mitä, miks miks miks, miksi miksi. Iha liikaa taas ajatuksia jotka nousee pintaan. 

Mut ei koskaan enää.