Upea, hyvä ja ihana, siitä ei oo kahta sanaa

Oot hyvin pieni, oot hyvin hauras On ekat sanat joita kuulet päivittäin, muttet kuuntele muita, kuin sitä yhtä, joka käskee painu alemmas ystäväin, ja se kaiken sulta syö ja heti perään mielen lyö ja sanoo sä pystyt parempaan Ja kun putoaa höyhenvyö, alkaa ikuinen yö Sä pääset aikaan suurempaan



Mä en muista miten kaikki alko. Mä oon yrittäny miettiä ja miettiä, mutta ei mä en vaan keksi. Kuinka kauan siitä on aikaa? Vuosi, ei enemmän. Kaks vuotta, ehkä vähemmän, en oo ihan varma. Miten se tapahtu? Ei mitään muistikuvaa. Koska? Missä? Mä en muista. 

Mitä mä muistan? Kaks päivää on parhaiten muistissa sen suhteen mistä kaikki ois alkanu vähän isommin. 14.2.2014 ja 15.7.2014. Noitten päivien jälkeen voisin luetella pitkän listan päiviä, jotka on jäänyt mieleen, mutta noi on niitä varhasimpia mun muistissa. 

Mä en ehkä ajatellu vielä noina päivinä miten paljon se tulee vaikuttamaan mun elämään, positiivisesti. Mä en ois uskonu että sellanen merkitys tulee. Mä en edes sillon ajatellu asiaa niin että asiat ois tällä hetkellä näin, ainakaan vielä tollon. Ehkä pikku hiljaa mun ajatukset muuttu ja aloin uskoa että tää on hyvä juttu. 

Tää tie ois voinu päättyä niin moneen otteeseen etten pysty edes laskemaan. En oo ollu kovinkaan hyvin mukana, varsinkaan alku aikoina. Vasta myöhemmin oon tajunnu mitä en haluu menettää. Miten paljon se vaati, miten sitä ei ois tarvinnu tehdä ja silti se tehtiin. Mutta se on yks parhaimmista asiosta mitä mulle on tapahtunu. Mä saan huomata sen aina uudelleen ja uudelleen, useimmiten sillon kun sitä vähiten odottaa.

Tää on tuonu ja antanu mulle paljon. Jos tätä ei ois tapahtunu ois jäänyt tapahtumatta toinenkin parhaimmista asioista sekä monta muuta hyvää asiaa. Ei tää toinenkaa asia ollu kovin helppo teinen. Molemmat kulki aika lailla käsi kädessä ja on tullu tähän hetkeen samalla lailla, vaikka silti erilailla. Molemmat on ollu tosi merkityksellisiä ja tärkeitä asioita, enkä kumpaakaan koskaan haluis peruuttaa tai menettää.

Upea, hyvä ja ihana, siitä ei oo kahta sanaa. Antanu niin paljon mulle. Kokenu asioita joita en ois koskaan kuvitellu tekeväni, löytäny itteni tilainteista, paikoista joissa muuten ois varmaan koskaan ollu. Luottanu, hymyilly, nauranu, ollu aito. 

Mä mietin usein että miksi? Eikä mitenkään pahalla tarkotettuna, vaan hyvällä, kiitollisuudella. Se että miten kauan kaiki kesti, miten monta kertaa kaikki ois voinu päättyy, mutta silti ei päättyny ja nyt ollaan tässä. Ja hyvä niin. Vie on matkaa edessä, mut niin on toivottavasti aikaakin. ¨¨

Kaikkea ei pysty kuvailemaan sanoilla, selittää muille miten paljon joku asia voi merkitä. Tää on yks sellanen, sitä ei osaa ehkä selittää miten se on vaikuttanu, mutta sen tietää itte että paljon. Ja vaikka aika kuluiskin niin tää on asia mikä aina pysyy, tavalla tai toisella. 

Arvostus, kiitollisuus, se kaikki mitä on tapahtunu ei koskaan katoa vaikka asiat muuttuiskin. Mikään ei vie niitä pois, tapahtu mitä vaan.



Mä nousen nousen nousen ylös huipulle kohti ääretöntä ja sen ylitse, katson, vielä kerran taakse mietin kuinka nyt oon heikko, mut mä kiipeän, vielä himalajaan