Liikaa ajatuksia, liian vähän sanoja

Mä en tehny tänään mitään sen jälkeen kun pääsin koulusta. Maannu vaan (kirjotin eka sängyn alla) mutta siis peiton alla, syöny nuudeleita ja antanu ajatusten vaan juosta. Hetki mikä on aina välillä tervetullut, mutta nyt on taas vähäks aikaa haaveiltu ja mietitty kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat joka suunnasta ja moneen kertaan läpi. Mä toivon että joskus joku on vie sellanen jolle vois sanoo ne ajatukset tai ainakin osan niistä ääneen. Tai kyse on siitä että mä uskallan puhua itestäni. Mä oon vaan niin huono puhumaan, keskustelemaan, ottaa yhteyttä, mut en siks etten haluis. Mä en tiedä miks tai tiedän tai ainakin luulen tietäväni mut niin. Mä oon silti mun mielestä parempi jokasessa noissa mitä oon vaikka puol vuotta sitten ollu eli ei sitä tiedä mikä tilanne on taas puolen vuoden päästä.

Ne ajatukset on positiivisia. Osittain ristiriitasia. Ajatuksia jotka on saanu mut hymyilemään. Mut myös niitä jotka on saanu katkeruuden, haikeuden ja ikävän tunteet pintaan. Ihan kaikkea laidasta laitaan mutta se mikä on positiivista on se että niitä hyviä ajatuksia on suurin osa, niitä mitkä saa hymyilemään. Vähän aikaa sitten niitä oli vaan murto-osa ja ikävät asiat oli pääosassa, mutta ei enää. 

Mä ajattelen silti ihan liikaa. Sitten kun se ajattelu vaan jatkuu ja jatkuu. Mä analysoin ja mietin. Mun pää on täynnä ajatuksia, ja jossai vaiheessa ei enää edes hyvät asiat saa hymyilemään vaan sitä romahtaa. Mut sitä kerää ittensä ja siitäkin selvitään. 

Sitä alkaa pikku hiljaa tajuamaan että ei mitkään ajatukset jätä rauhaan jos ei puhu. Se että mä pyörittelen niitä omassa päässäni paisuttaa ne ajatukset ja asiat vaan isommaks. Mutta mä oon niin huono puhumaan, alottaa keskusteluu tai ees ottaa yhteyttä. Mä haluisin kyse ei oo siitä vaan ihan jostain muusta. Mä oon ainoo joka voi sanoo ne ajatukset ääneen ja kertoo mun elämästä. Ei kovinkaan moni tiedä edes vähää. Joku tietää jotain, mutta niin. 

Viime ajat on ollu tosi hyviä. On ollu muuta ajateltavaa. Ennen kaikkea on nähny ihmisiä. On ollu kivaa. Saanu nauraa ja hymyillä. Oon saanu kuunnella muitten juttuja uudestavuodesta, tupareista, juhannuksista, festareista, ihan kaikesta. Se on jotain mitä voisin kuunnella vaikka ja kuinka paljon. Koulussakin on ollu ihan kivaa. Aamusti ei oo fiilis että haluis ohittaa koko päivän, ehkä väsyttää mutta nousee silti. Nähny miten hyviä ystäviä ihmiset voi olla keskenään, miten hyvin ne tuntee toisensa, miten paljon niillä on omia juttuja, mitä ne on kokenu yhdessä. Se on jotain niin hienoo katottavaa ja kuunneltavaa. Tiistaina mä näin ihmisen jota mä en tunne kovin hyvin, mutta joka huokuu positiivisuutta ja energisyyttä, hymyilee. En mä tiedä mikä on todellisuus tai miks mä sanoin tän. Muutenkin se että muut hymyilee, on ilosii ja on kivaa niin se on mun mielestä ihanaa katottavaa, mut vaan sillon kun siitä ei suljeta ketään pois. 

Siitä huolimatta että viime ajat on ollu mahtavaa, enkä haluu menettää mitään tai ketään mitä mulla on. Niin on silti niin paljon ajatuksia. Ajatuksia jota mä en kirjota tänne, ainakaan vielä. Mä sanon ääneen, ehkä huomenna, ehkä ens viikolla, ehkä puolen vuoden 
päästä. 

Mä oon ajatellu ihan tarpeeks vähäks aikaa. Mutta kai tääkin oli omalla tapaa hyvä juttu. Toivottavasti loppu viikolle jotain tekemistä, muuta ajateltavaa, hymyä ja se että on kivaa. On alku viikkokin ollu hyvä. Maantaina oli tekemistä, tiistai oli taas hyvä päivä, merkitsevä ja mukava. Keskiviikko, tänään oli no ei huono päivä vaan ennemmän herättävä. Ei silti liikaa näitä keskiviikkoja, ei hetkeen uutta, kiitos! 

Mun ajatukset seilaa vieläkin ympyrää ja mä tiedän että ens yönä ei nukuta hyvin, mutta ehkä mä saan joskus sanottuu jotain ääneen niin ei tarvis yksin näitä miettii. Se jää nähtäväksi. Mut kuitenkin on ihmisiä joille voisin puhuu. Ei se siitä riipu. Mä selviin kaikkien mun ajatusten yli ja mä kirjotan vielä että miten mä oon sanonu ne ääneen. Mä tiedän sen, mä lupaan sen.