Aito hymy, ikuinen kiitollisuus

Mä vihasin sitä ihmistä, vaikka en edes tuntenu. Se vei multa sen mikä oli niin tärkee mulle tai niin mä ajattelin. Aika kulu ja mä rupesin ajattelemaan että hän on hyvä ihminen, vaikka en vieläkään tuntenu. Aika kulu lisää, mä tutustuin paremmin ja paremmin, ihana ihminen. Ja nyt yks tärkeimmistä ja eniten merkitsevistä. Ihminen johon luotan, ihminen jota en haluu koskaan menettää. Ihminen, jolle oon ikuisesti kiitollinen, kiitollinen että hän otti ja ottaa mua mukaan.

Se että on tärkeitä ihmisiä elämässä, että on niitä jotka ottaa mukaa, on niitä johon luottaa, on niitä joiden kanssa viihtyy ja on kivaa. Asia, mikä puuttu mun elämästä pitkään, asia joka on saanut mut hymyilee aidosti.

Mä en tunne itteeni ulkopuoliseks tai ylimääräseks. Välillä tulee ajatus että onko varmasti okei että oon mukana? Mä en tiedä. Mä en tiedä mitä he ajattelee musta, mutta mä luotan heidän sanoihin.

Mä oon vaan niin kiitollinen, ilonen, onnellinen siitä että on ihmisiä elämässä. Ystäviä, kavereita. Mä en koe olevani enää yksin, tuntuu että mun elämä alkaa vihdoin hymyilee.

Se ajatus että mitä jos he tekee saman, jos selkä käännetään. Mut mä luotan että niin ei tapahdu, mä luotan että tää on aitoo. Mä haluun olla mukana, mutta mä en silti koskaan haluu tunkee tai olla ei toivottu. Mä en haluu ettei oo okei että oon mukana. Mut mä luotan niihin ihmisiin ja niiden sanoihin. Ne on mahtavia ja mä haluun viettää aikaa heidän kanssa, mutta vaan jos se on molemmin puoleista.

Mä en oo pitkään aikaan hymyilly näin aidosti. Mä en oo ollu kovin hyvä toinen, mutta mä yritän ja haluun tulla paremmaks. Mä oon vaan niin kiitollinen ja ilonen että mua otetaan mukaan. Se ettei oo koko ajan tunne että on ylimääränen, viimiset vuodet sitä huomas miten mua ei haluttu mukaan, mutta nyt mulla ei oo sitä tunnetta ja aidosti haluun olla mukana. Mä en tiedä mitä musta ajatellaan. Mitä mä ajattelen? Hyvää, niistä jotka tunnen paremmin, mut myös kaikista niistä joita en tunne niin hyvin.