Ettei tarvi olla yksin

Viikoloppu taas takana päin. Niinkun lähes aina, taas oli ihana kiva  sellanen. Mä vaan niin tykkään kun viikonloput ei oo enää samaa kun arki. Tai siis että arki illat oon yksin kotona, ja ennen syyskuuta lähes kaikki viikonloput olin myös yksin kotona tiettyyn aikaan asti. Mutta nyt kun näkee ja saa olla niitten ihmisten kanssa niin se on vaan jees. Jos viikot on ei niin kivaa, tylsää ja asia jota en odota niin viikonloput on ollu hyvää vastapainoo sille. Niitä odottaa, kukapa silti ei odottais. 

Mä olin viime viikolla tiistaita lukuun ottamatta koko viikon pois koulusta, joten tulevalla viikolla mun on pakko olla joka ikinen päivä siellä. Tosin koe viikko alkaa torstaina, mutta siis silti. Mä en vaan haluis, mutta yks jakso tän jälkeen enää. Ei oo paljoo! 

Se kun kaks ihmistä ajattelee ihan tai ainakin melkee samalla tavalla. Ne täydentää toistes lauseita ja sä katot vierestä että miten. Miten voi ajatella noi samalla tavalla. Se on hienoo katottavaa kun on niin hyvä ystävyys, tai ainakin se näyttää siltä. Ja varsinkin kun ne ei rajaa sitä, tai että ne ottaa silti mukaan, ilman että on sitä ylimääräsyyden tunnetta. Tai huomaahan sen että niillä on ne omat jutut ja kaikkee ei pääse mukaan, mutta musta se on ihan ymmärretävää ja okei. Ei se mua haittaa. Se ettei oo vaan sitä rajausta, se on paljon. 

Varmaan kaikki toivoo että ois elämässä enemmän. Ois enemmän rahaa, enemmän tai parempia ystäviä, parempi työ. Ihan mitä vaan. Niin mäkin toivon. Mutta mitä hyötyy siitä on? Mitä hyötyy on toivoa, jos ei tee asialla mitään? 

Mä toivon, mutta samalla mä en halua. Mä en tarvi mitään enempää. Oishan se kivaa että ois enemmän rahaa, parempi työ ja enemmän ystäviä. Mutta asiat vois olla huonomminkin; mulla sentään on työpaikka, rahaa tarpeeks että pystyn elää normaalia elämää ja edes pari tärkeetä ihmistä. 

Mä mietin tätä tosi usein iltasin kun mietin miten haluisin asioiden olevan. Toi ajattelu että vois asiat olla huonomminkin on tosi sellanen, mä en keksi sitä sanaa tähän. Mutta kuitenkin sellanen emmä osaa selittää.

Siitä huolimatta se on totta. Voishan asiat olla paremminkin, mutta varsinkin kun ajattelen tosi usein että miks mulla ei oo sitä tai tätä, niin tajuaa että on silti paljon. Esimerkiksi se että miks mulla ei oo sellasta ystävää joka täydentää lauseet ja ajattelee samalla tavalla. Mutta mut sentään otetaan mukaan, ja ne ihmiset on ihania. Voishan olla ettei ois sitäkään. 

Mä en pysty ajattelee että joku edes ois samassa tärkeydessä, mitä tärkeimmät nyt on. Tai että joku ois yhtä tärkee ja että ois sellanen ystävä. Tuntuu oudolta ja ehkä vaikeelta ajatukselta. Mut jos joskus tulee uus tärkee ihminen niin ei kukaan ystävä voi olla niin tärkee kun he. Tai niin mä luulen, koska jos joku ei hyväksy, puhuu ilkeesti, ei tuu toimee niitten tärkeiden kanssa niin emmä pysty ajattelee että se ois ystävä. Mä arvostan heitä ja heidän tekoja niin paljon ja he merkitsee paljon että aina, tapahtu mitä vaan he tulee olee tärkeitä mulle.

Emmä silti sano etten haluaisi uusia ystäviä. Tottakai haluan, mutta kaikilla on varmaan ihminen tai ihmisiä että jos et hyväksyä heitä niin ei vaan pysty hyväksyy sitä ihmistä koska se ei hyväksy sulle tärkeitä.

Loppu peleissä vaikka koulussa ei oo helppoo ja mukavaa, ystäviä ei oo liikaa. Ja muutenkin välillä on tosi vaikeeta. Mutta se on vaan sitä, kaikkilla on varmaan joku ei niin hyvin. Niin siitä huolimatta  on silti jotain, eikä oo yksin. Se on mulle tällä hetkellä tosi tärkee asia, ettei tarvi olla yksin.