myöhäistä osoittaa että välittää

Oon ihan puhki, ihan väsynyt, mutta en saa nukuttua. Ajatukset juoksee ympyrää pääsemättä mihinkään. Tekisi mieli huutaa, itkeä ja nauraa samaan aikaan. Eilinen toi taas kaiken ylä aste ajan liian kirkkaana ja todellisena mieleen. Ehkä pitäisi vain lopettaa ajatteleminen mutta se on vaan niin vaikeaa. Ehkä mä joskus vielä osaan jättää menneet menneisyyteen ja keskittyä tulevaan, mutta vielä siihen en pysty.

Kesälomaa on enää alle kuukausi jäljellä ja sitten pitää taas mennä koulun penkille. Tosin onneksi kursseja on vähän ja töitä toivottavasti tarpeeksi. Mutta toisaalta pakko sen koulun on alkaa että syyskuu tulee tänne tuoden täysi-ikäisyyden ja oman kodin! 

En jaksa odottaa sitä kun pääsen muuttamaan pois. Sitä kun ei tarvitse olla enään isossa omakotitalossa öitä yksin, sitä kun ei tarvitse pitää isoa taloa viikosta toiseen yksin pystyssä, sitä kun ei turhaa enää odota ketään kotiin. Omassa kodissa tiedän olevani yksin ja tiedän ettei kukaan ole tulossa, riittää että olen yksin pienessä yksiössä, riittää kun pidän kuukaudet pientä asuntoa pystyssä. Kaksi ja puoli kuukautta, sitten on muutto edessä.

En tiedä tekeekö se oma koti minut onnellisemmaksi kokonaisuudessaan, mutta hetkellisesti ainakin. Esimerkiksi tällä hetkellä olisin mieluummin pienemmässä tilassa yksin kuin täällä isossa talossa yksin. Vihaan yksin oloa ja vielä enemmän isossa talossa yksin oloa. Se tunne miten paljon tyhjiä huoneita ja tyhjaa tilaa on ympärillä mutta ketään ketä sinne kuuluisi ei ole missään, vain sinä itse. Ei se kivalta tunnu, ainakaan minusta.

Mennään vuosi takaperin. Olin yksin päiviä, iltoja, viikkoja kotona. Olin yksin kotona en mennet suihkuun kellariimme koska pelkäsin, en nukahtanut pimeään koska pelkäsin, en pessyt hampaita sähköhammasharjalla koska pelkäsin, en käynyt vessassa ovi kiinni koska pelkäsin, en katsonut telkkaria äänet kovalla koska pelkäsin, en pitänyt ulko-ovea auki koska pelkäsin, puhelin oli aina mukanani koska pelkäsin. Pelkäsin omassa kodissani, pelkäsin yksin oloa, oloni oli turvaton minun omassa kodissani. 

Mietin joskus, että mitä jos minulla olisi lapsia, mitä sitten kun saan omia lapsia. Miltä tuntuisi kuulla että he pelkäävät omassa kodissaan, miltä tuntuisi kuulla omalta lapselta että hän haluaa muuttaa pois heti kun mahdollista, miltä tuntuisi kuulla että omasta lapsesta tuntuu kuin hänestä ei välitetä, miltä tuntuisi kuulla kun oma lapsi kertoo että haluaa pois oman vanhemman luota, miltä se tuntuu kun tajuaa että on liian myöhäistä muuttua. On liian myöhäistä jäädä kotiin edes niinä iltoina kun ei ole töissä, on liian myöhäistä osoittaa että välittää.

Ajattelen hyvinkin usein silti että enhän mä voi olettaa että kukaan mun takia tekisi asioita toisin, mutta kun mä mietin niin mä tekisin mitä vaan jotta niillä tärkeimmillä ois parempi olla. Mä oon katkera tästä, mutta en halua olla vihainen, en halua olla vihainen siitä että toinen haluaa elää omaa elämään, mutta olen katkera että 

ihminen johon reilu kaksi vuotta sitten luotin, jonka kodin omakseni valitsin, jonka takia selkäni toiselle käänsin, ei tehnyt kotia paikaksi jonne olisin halunnut mennä ja jossa olisin tuntenut olevani turvassa.

Mutta onneksi mulla on silti elämässä niitä tärkeitä ja välittäviä ihmisiä. Mulla on ihana äiti ja mä kadun ikuisesti sitä mitä mä sillen tein, oon saanu elämääni ihanan pikku A:n, hän joka perjantaina sanoi että on ollut ikävä, ei ketään oo mulle noin pitkään aikaan sanonut. Mulla on ihanat työkaverit. Mulla on veli. Ja mulla on mun oma ihana se kaikeista tärkein ja rakkain, hän maailman paras. Se jonka vuoksi oikeesti tekisi mitä vaan, se jota ilman en täällä selviäis. Mulla on sisko, sellanen sisko joka on vaan niin tärkee. Ja sitten on vielä ihana S. Usein mä mietin miten onnekas mun sisko on kun sillä on tollanen ystävä. Samanlaisesta mä haaveilen.