Pitkästä aikaa, keskiviikon ja torstain välisenä yönä.

Pitkästä aikaa. Keskiviikon ja torstain välinen yö kello on 1:26. Mua väsyttää mutta mä en saa nukuttua. En oo saanu muutamana viime yönä. 

Mulla on kaikki hyvin. Kaikki on melkeenpä niin mitä mä niin kauan pari vuotta sitten toivoin. Siks tuntuukin väärältä että toivoo vielä jotain vielä lisää. Mä oon kauan, tosi kauan jollain tapaa kieltäny itteäni edes ajattelemasta uusii haaveita ja toiveita. Se tuntuu väärältä. Mä oon saanu niin paljon hyviä asioita mun elämään että voiko sitä toivoo enempää. Mä en sano ettei tää kaikki mitä mulla nyt on riittäis. Riittää, tottakai riittää, asiat ja ihmiset mun elämässä tekee mut just nyt onnelliseks, niinkun sanoin mulla on kaikki hyvin, mulla on kaikki mitä mä tarvitsen.

Mutta silti, silti mä en vaan pysty olla toivomatta vielä jotain. Haaveilematta ja uskomasta että vielä joskus. 

Tää tuntuu niin typerältä. Mä ajattelen pääni puhki tällästä, miksi.

Mulla on ollu viime viikkojen aikana niin paljon liikaa aikaa, että mun aivot ja pää hajoo ihan just tähän ajatustyöhön mitä oon tehny. Pysy enää itekkään perässä kun asiat vaan vilisee päässä. Eikä niissä oo ees mitään järkee. Haaveita ja toiveita kaikesta melkeen mahottomasta. Vähän kun haaveilisin taidosta lentää tai matkustaa tulevaan. Jostain mikä ei vaan ikinä tuu tapahtuu, vaikka kuinka haaveilis.